Uuden elämän alkuaikoja

Uuteen perheenjäseneemme on ollut ilo tutustua. Tähän mennessä olemme saaneet selville, että hän ei nuku koko yötä putkeen, vaan herää joka kolmas tunti syömään. On myös selvinnyt, että kakka ei tule kerran päivässä, vaan jokaisen ruokailun jälkeen, siis kolmen tunnin välein. Voi mikä määrä vaippoja! Tiedämme myös, että hän ei ota syömistä aivan yhtä vakavasti kuin isoveljensä aikoinaan, vaan etenkin ruokailun alku menee usein leikkimiseksi ja purskuttamiseksi. Tosin tässä asiassa on viime päivinä ilmennyt lievää edistymistä, josta olen tietysti ollut iloissani, sillä maidonhajuisia rättejä, pyyhkeitä ja vaatteita tuntuu jo muutenkin olevan aivan tarpeeksi. Olen ihmetellyt, miksei kukaan valmista kunnollisen kokoisia "breast padejä" (mitä lienevätkään suomeksi), sellaisia lautasen kokoisia ja tuuman paksuisia. Moninkerroin taiteltu paksu pyyhe kyllä hoitaa asian kotioloissa, mutta kaupungille lähtiessä täytyy miettiä, kumpi on viattomille vastaantuleville hämmentävämpää, valtavankokoiset ja kuhmuraiset pyyherinnat vai paidan läpi virtaava maito. Onneksi asiaan on tulossa parannusta muutaman viikon kuluessa, kun Jimi ja rintani saavat tarpeen ja tuotannon synkronoitua. Toivottavasti.

Ensimmäisen viikon aikana Jimi oli kasvanut yli 200g, ja lähes kolmen viikon ikäisenä lähes kilon. Poika alkaa näyttää Buddhalta.

Sairaalassa viivyin siis lähes kolme päivää. Olin jo valmis lähtemään kotiin toisena päivänä, mutta sitten vasempaan kainalooni ilmestyi kipeä maitorauhas-kyhmy, eikä Greg huolinut minua kotiin, ennen kuin selviäisi, että kyseessä ei ole mikään vakava tulehdus. Kotiin oli ihana päästä, vaikka olinkin alunperin uhkaillut jääväni sairaalaan ainakin viikoksi. Grandmakin oli siellä auttelemassa, teki kaikki ruoat ja tiskasi kaikki astiat. Pehmeä lasku sairaalan täysihoidosta kotioloihin. Pientä erimielisyyttä meillä tosin oli rintaruokinnasta. Grandma sai omat lapsensa 50- ja 60-luvuilla, jolloin äideille opetettiin aikamoisen tiukat säännöt aikatauluista, joka neljäs tunti kymmenen minuuttia toisella puolella, röyhtäytys ja sitten kymmenen minuuttia toisella puolella. Kaikki muu on kuulemma lapsen lellimistä, eikä sellaista sovi sallia. Kuuntelin kiltisti ohjeet ja tein sitten oman pääni mukaan. Onko sellaista asiaa edes olemassakaan kuin vastasyntyneen lelliminen?

Jack lähdössä bussilla suureen seikkailuun.

Seuraavana perjantaina Greg ja Jack lähtivät saattamaan Grandmata Sydneyyn. Se oli suuri seikkailu Jackille, joka pääsi ensimmäistä kertaa matkalle isolla bussilla ja junalla (helpompi ja huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin autolla). Liukuportaat olivat kuitenkin se suurin ilonaihe, josta raportoitiin äidille heti puhelimessa. Saattajat jäivät Grandmalle yöksi ja tulivat sitten seuraavana päivänä takaisin. Minullakin oli mukavaa, olla yksin ja rauhassa Jimin kanssa kotona. Grandma oli jättänyt minulle jääkaappiin valmiin päivällisen, ja pakastimeenkin itseleivottuja sämpylöitä. Nyt olemme olleet oman perheen kesken jo pari viikkoa, ja alan vihdoin tottua ajatukseen, että meidän täytyy tehdä ruoat ja tiskata astiat aivan itse.

Jack on ollut todella kiltti pikkuveljelleen, haluaa aina antaa pusuja, haleja ja leluja, ja haluaisi jo kovasti päästä leikkimään Jimin kanssa. Lievää mustasukkaisuutta on viimeisen viikon aikana ollut havaittavissa, mutta vain sen verran, että tiedän Jackin olevan normaali pieni lapsi. Asiaa luultavasti auttaa, että viisas Grandma oli parin viikon ajan puhunut Jackille isoksi kasvamisesta ja isoista pojista. Nyt Jack mainitsee asiasta usein, ja käyttäytyykin ison pojan arvoonsa sopivalla tavalla, ainakin silloin tällöin. Suuri helpotus on ollut se, että hoitoon viemisen itkukohtaukset näyttävät lakanneen ainakin toistaiseksi. Nyt ei tarvitse enää kauhulla odottaa keskiviikko- ja perjantai-aamuja, ja salaa toivoa, että Greg taas oma-aloitteisesti ehdottaisi vievänsä pojan hoitoon.


Maanantain äiti-lapsi-kerhon äidit ovat olleet avoimen kateellisia, kun kerron heille, että vaikka Jimi herääkin öisin kolmen tunnin välein, minä en nouse ylös lainkaan. Greg nousee. Greg vaihtaa vaipat ja tuo Jimin luokseni syömään, eikä minun tarvitse lähteä lämpimästä sängystä minnekään. Ihanaa, kun on niin ihana mies, ja ihana perhe.

Jimin syntymästä

Parasta kirjoittaa nämä asiat ylös nyt, kun vielä muistan niistä jotakin. Kaikkia lukijoita ei tosin välttämättä kiinnosta kaikki yksityiskohdat...

Synnytys oli nopea ja helppo, ainakin Jackin syntymään verrattuna. Ensimmäiset vatsakrampit alkoivat syntymäpäivänäni n. klo 19, kun olin ripustamassa pyykkejä Jackin kanssa. Onneksi olimme jo ehtineet syödä kakkua... Hetken kuluttua huomasin, että krampithan tulevat pätkittäin, voisiko tämä nyt olla jo SITÄ? Ilmoitin Gregille ja Grandmalle tilanteesta, vaikka vieläkin epäilin asiaa vähän, niin epätodelliselta se vaikutti. Kummallista, olinhan odottanut tätä hetkeä jo viikkokaupalla, että pääsisin eroon valtavasta vatsastani ja saman tien säryistä, närästyksestä ja kaikesta muustakin hankaluudesta. Ei mennyt kauankaan, kun krampit tulivat jo viiden minuutin välein ja alkoivat olla melko kivuliaita, ja niinpä soitimme sairaalaan, että kohta ollaan luultavasti tulossa. Sanoivat, että tule sitten, kun alkaa tuntua siltä. Sain vielä luettua Jackille iltasadun ja peiteltyä nukkumaan (viime hetkellä, en olisi enää kauankaan voinut esittää normaalia Jackin edessä, enkä tietenkään halunnut pelästyttää poika-parkaa), ja siinä vaiheessa tiesin, että nyt on aika lähteä. Hätätilanteissa yleensä niin vakaa ja tehokas Greg hoputteli ja hyöri hermostuneena huoneesta toiseen edestakaisin. Kävin pikasuihkussa ja pakkasin vielä viimeiset tavarat sairaala-laukkuuni, ja annoimme viimeiset ohjeet lapsenvahti-Grandmalle. En meinannut päästä autoon lainkaan, niin epämukava alkoi olo olla. Vielä epämukavampaa oli ISTUA autossa, kun poltot tulivat, kotona olin sentään voinut kävellä ja heijata ja muutenkin liikkua ympäriinsä. Pikaisesti kävi mielessä, että onneksi en ollut synnyttämässä silloin, kun tapana oli pitää naiset paikoillaan sängyssä. Mikähän tilanne oli 70-luvun sairaaloissa? Saikohan äiti etsiä itselleen parhaan asennon ja liikkumalla helpottaa oloaan?

Saavuimme sairaalaan n. klo 21, ja kätilö tarkasti verenpaineet ja muut. Paikalle hälytetty synnytyslääkärini käveli huoneeseen juuri supistusten välillä, ja närkästyneenä ihmetteli, miksi hänet oli kutsuttu jo nyt, ja näytti valmiilta lähtemään takaisin kotiin. Kätilö käski odottaa seuraavaa supistusta, ja sen tultua lääkäri vilkaisi kerran ja pyyteli heti anteeksi hermostumistaan. "Synnyttävät naiset eivät yleensä seisoskele ja naureskellen rupattele noin rauhallisina." Tuosta kommentista rohkaistuneena vaivuin takaisin seuraavan supistuksen uumeniin. "Hyvinhän minä näytän vielä pärjäävän."

Tässä vaiheessa muistikuvat alkavat olla aika huteria, aloin jo olla omissa maailmoissani hormonieni huuruissa. Kiitollisena antauduin niiden vietäväksi. Muistan kätilön kyselleen "Do you feel pushy?", ja miten arvuuttelin mielessäni mitä ihmettä se tarkoittaa, mutta huuruiltani en saanut muotoiltua kysymystäni sanoiksi. Muistan kätilön vaihtuneen, kun yövuoro astui remmiin. Vieläkin tulee liikutuksen kyyneleet silmiin, kun ajattelen sitä, miten hyvältä tuntui, kun pirtsakka nuori Kay vaihtui vanhempaan ja kokeneeseen Ericaan, ja miten rauhoittavalta hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui. Muistan myös lääkärin kieltäneen ponnistamasta, ennen kuin hän saa tutkittua kuinka paljon kohdunsuu on avautunut, ja miten ihmettelin, onkohan hän jo tutkinut sen vai vieläkö pitää odottaa, ja taas oli vaikeuksia pukea ajatukseni sanoiksi. Erityisesti muistan Gregin korvaamattoman läsnäolon, henkisen ja fyysisen tuen jota hän väsymättä antoi erilaisissa olotiloissani ja asennoissani. Tietysti muistan myös kivun, ja miten se tuntui paljon aggressiivisemmalta kuin edellisellä kerralla, kenties tapahtumien nopeudesta johtuen, ja miten ajattelin, etten tule millään jaksamaan tätä loppuun asti, koska en osannut arvata, että loppu oli jo niin lähellä. Olin jo olin valmis kokeilemaan kivunlievitystäkin, ja pyysin ilokaasua avukseni, mutten ehtinyt ottaa sitä supistusten välissä, ja sitten unohdin koko jutun, ja muutaman ponnistuksen jälkeen Jimi jo syntyikin. Ihana pieni ihminen! Siinä se makasi vatsallani, limaisena ja punaisena, ja niin hellyttävänä. Greg leikkasi napanuoran ylpeänä.


Istukka tuli ulos pikapuoliin, ja se todettiin kaikin puolin hyvän näköiseksi, joskin ehkä hieman pienemmänpuoleinen. Itse en siinä vaiheessa jaksanut kiinnostua aiheesta, mutta Greg otti siitäkin valokuvan, ja myöhemmin pääsin toteamaan, ettei "hyvännäköinen" ehkä olisi ollut ensimmäinen sana joka minun mieleeni olisi tullut.

Väliliha oli revennyt melko pahasti, kolmannen asteen repeämäksi he sitä kutsuivat, ja lääkäri joutui ompelemaan sen kiinni. Ennen ompelua hän sanoi laittavansa paikallispuudutuksen piikillä ja varoitti, että kohta sattuu. Naureskelin vastaukseksi, että olin juuri synnyttänyt lapsen. Tällä hetkellä piikki tai pari ei paljoa hätkäytä. En ole tainnut vielä mainita, että kyseessä on mieslääkäri... Ompeleensa ommeltuaan lääkäri lähti kotiin käymään, ennen lentokentälle lähtöä. Myös Greg lähti kotiin noin tunnin kuluttua, kertomaan ilouutiset hermostuneena odottavalle Grandmalle ja soittelemaan puhelimella kaikille mahdollisille ihmisille, joille vain kehtaa soitella keskellä yötä. Sain parasetamolia kohdun pienentymis-kipuihin (ainoa kipulääkitys, jota loppujen lopuksi tulin tarvitsemaan, niin hyvin kaikki siis meni), ja sitten kävin suihkussa ja sain puhtaan sairaala-kaavun päälleni. Tuntuipa ihanalta.

Ensimmäinen asia, jonka Jimistä siis opimme, oli että poika on hyvin tarkka aikatauluista, sillä syntymä oli niin hyvin ajoitettu. Olin halunnut saada uudet kaihtimet ripustettua ikkunoihin ja vierashuoneen komeron korjattua ja maalattua ennen syntymää. Valmista tuli 21.4.. En halunnut vauvan syntyvän 22. päivä, sillä sen piti saada oma syntymäpäivänsä. Sen piti kuitenkin syntyä ennen kuin "oma" synnytyslääkärini lähti konferenssiin 23.4. klo 04.00 koko pitkäksi viikonlopuksi, etten joutuisi synnyttämään vieraan lääkärin kanssa. Tai vaihtoehtoisesti sen pitäisi syntyä vasta viikonlopun jälkeen, mutta toisaalta en olisi halunnut odottaa niin kauan. Jimin synnyttyä lääkäri katsoi kelloa, ja näki viisarin juuri heilahtavan puolestayöstä minuuttia yliin, ja hän sanoi, että voimme itse valita, onko lapsen syntymäpäivä 22. vai 23.4.. Valitsimme tietysti jälkimmäisen. Viikon sisällä oli siis vain parin tunnin ikkuna, joka oli paras syntymä-aika, ja Jimi onnistui osumaan juuri siihen koloon.

Sinä ensimmäisenä yönä en saanut nukuttua juuri lainkaan kaikelta riemultani ja ihastukseltani. Jatkuvasti piti tarkistaa, oliko poika oikeasti vielä siinä vieressäni.