Tärkeitä ihmisiä

Tämä viikko on alkanut aivan surkeasti. Maanantaina olimme jumppakerhossa, ja kotiin tullessa Jack kertoi daddylle, ettei siellä ollut kivaa. Luulimme pojan vitsailevan, kunnes myöhemmin iltapusujen yhteydessä koko surkeus varovaisesti purkautui ulos. Jack oli pyytänyt minua vahtimaan isoa palloa sillä aikaa kun hän leikki jollain muulla lelulla. Eräs toinen poika oli kuitenkin tarvinnut isoa palloa juuri silloin, ja mitään ajattelematta annoin sen pois. Enkä ollut ymmärtänyt selittää sitä Jackille silloin. Jack oli täysin ymmällään, miksi äiti oli ollut niin välinpitämätön hänen tunteistaan, oliko hän niin arvoton, vai miksi moinen julma kohtelu oli hänen niskaansa kaadettu. Oli kauhea tunne tajuta, että olin aiheuttanut pienelle rakkaalleni valtavaa sydänsurua, ja hän oli joutunut kantamaan sitä yksin koko päivän. Niinpä nukkumaan meno lykkääntyi huomattavasti, kun pyytelin anteeksi ja yritin selittää sellaisia käsitteitä kuin varaaminen ja panttaaminen, ja että sellainen on tuhmaa. Lopulta Jack vaikutti huojentuneelta ja nukahti heti sen jälkeen. Itselläni oli sinä iltana vaikeuksia nukahtaa, niin paha mieli jäi. Lapsi parkani.

Tiistaina oli aivan yhtä surkeaa. Lähdin ulos kävelylle haukkaamaan raitista ilmaa, ja kysyin Jackiltä, haluaako hän lähteä mukaan. Poika kuitenkin halusi jäädä sisälle daddyn ja pikkuveljen kanssa. Kun tulin takaisin tunnin kuluttua, ilmeni, että Jack olisi sittenkin halunnut lähteä ulos kanssani. Hän oli itkenyt pitkään perääni, kunnes oli lopulta lähtenyt pihalle katsomaan, löytyykö äiti sieltä. Ei ollut löytynyt, ja niinpä daddy oli löytänyt sydäntä särkevästi itkevän pienen pojan pihaportilta. Sain ihania pitkiä halauksia, ja kerroin missä olin ollut. Sitten menin keittämään teetä, ja Jack parka juoksi perässäni keittiöön itku kurkussa, luuli taas kadottaneensa minut. Ja taas sain ihania pitkiä halauksia. Tuntuu mukavalta olla niin tärkeä.

Isoja poikia

Jackistä on yhtäkkiä tulossa iso poika. Tänä aamuna hän täysin oma-aloitteisesti toi minulle nuhatippapullon ja nenäliinan, koska Jimin nenä on vieläkin tukossa. Jack on muutenkin ollut (yleensä) aivan ihana isoveli, kovin huolehtivainen ja rakastava. Jos Jimi itkee, Jack menee heti lohduttamaan ja/tai hauskuuttamaan. Usein, kun syötän Jimiä, Jack tulee kysymään "Jimi ool rait?", että onko vauvalla kaikki hyvin, ja haleja ja pusuja hän haluaa antaa aivan rajattomasti.

Jack jopa näyttääkin aivan isolta pojalta, koska pitkät hiukset on viimeinkin leikattu kunnollisiksi pojan hiuksiksi. Neuvotteluihin Gregin kanssa meni yli vuosi, daddy kun ei olisi halunnnut leikata niitä lainkaan, ja äiti halusi kaiken pois vähintäänkin siiliksi. Lopputuloksena on siis kompromissi-kampaus, sellainen klassinen pojan pää. Ja hieno pää onkin.

Oman polkupyörän ajo on vielä hankalaa, mutta hoidossa Jack ajelee kolmipyöräisellä, "Jack ajaa polkupyölää tosi kovasti". Tuntuu hurjalta ajatella, että poika on oppinut niinkin tärkeän taidon ihan ilman äitiä tai daddyä. Vielä hurjemmalta tuntui pari viikkoa sitten, kun hoitotädit sanoivat siirtävänsä Jackin Kengurunpojista "seuraavalle luokalle", 3-4-vuotiaiden ryhmään Opossumeihin. Oli kuulemma lievästi tylsistynyt lapsellisiin pikkulapsijuttuihin, ja tarvitsi vanhempien lasten seuraa. Voi tietysti olla, että lähestyvät syntymäpäivät olivat vaikuttaneet päätökseen, vaikka tädit sen kiistivätkin. Vanhemmat tietysti uskovat, että ainoa mahdollinen syy on pojan älykkyys. Mutta silti tuntui hurjalta, että muut ihmiset tekevät pientä poikaani koskevia päätöksiä. Teki heti mieli ruveta kyseenalaistamaan ammattilaisten päätöksentekotaitoja, vain siksi, ettei MINULTA kysytty oikein mitään.

Jack siis täytti kokonaiset kolme vuotta. Lellikakara sai perjantaina kakkua ensin hoidossa ja sitten vielä kotona, ja maanantaina veimme kerholapsillekin vielä yhden kakun. Lahjoja tuli taas roppakaupalla, kuten tavallista. Pehmeät paketit ihastuttivat tietysti äitiä enemmän kuin Jackiä, mutta muuten päivänsankari vaikutti erittäin tyytyväiseltä tuloksiin. Hienointa taisi olla lego-tyyppiset palikat ja Saken ja Sannan lahjan mukana tullut Haisuli-kortti.

Iso poika Jack on jo niin iso, että yltää käymään vessassa pissalla seisaaltaan ilman pallia, ja jos tarvitsee jotain muuta, mihin ei yllä, hakee itse pallin ja kiipeää hakemaan haluamansa. On pitänyt ruveta tekemään aivan uudenlaisia sääntöjä. Ennen riitti, että aikuisten tärkeät tavarat laittoi sinne, mihin Jack ei yllä. Nyt pitää yrittää vetää näkymättömiä rajoja hankaloilla käsitteillä, kuten luvan pyytäminen ja aikuisten OMAT tavarat. Se on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, poika kun ymmärtää ja muistaa melko vaihtelevasti, riippuen yleensä energiatasosta. Onneksi näitä taisteluja täytyy käydä vain niistä asioista, joilla on jotain merkitystä pienille ihmisille. Kysymykset koskevat lähinnä sitä, voiko nyt kiivetä hakemaan muovailuvahat esille, eivätkä koskaan sitä, että voiko aikuisten tylsiin virallisiin papereihin koskea.

Jimikin on jo aika iso poika, ja niin pitää ollakin, poikaan uppoaa sellaisia määriä maitoa, että vähempi kasvu olisikin huolestuttavaa. Silmämäärällä arvioiden tämän hetkinen kasvu tapahtuu lähinnä sivusuuntaan. Uusista taidoista voisin mainita hymyilyn, jota Jimi harjoitteleekin ahkerasti pitkin päivää. Ensimmäiset naurutkin on jo kuultu, mikä erityisesti ihastuttaa äitiä. Maailman ihanin ääni, jota en toivottavasti unohda koskaan. Sitä voi sitten tippa silmässä muistella, kun murrosikä iskee ja ovenkarmit jytisevät.

Skräppäämisestä

Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. Äiti-lapsi-kerhossa oli skräppäys-päivä. Muistelen ainakin lukeneeni tuon sanan Kotiliedestä, joten oletan sen olevan virallinen suomennos sanasta Scrap Booking. Kyse on valokuva-albumien askartelusta, jossa kuvien lisäksi sivuille kiinnitetään kaikenlaisia koristeita. Täällä se tuntuu olevan yleinen harrastus naisten keskuudessa.

Luulin tietäväni edes suurin piirtein mistä siinä on kysymys, olinhan itsekin lisäillyt valokuvakansioihin pääsylippuja, kuivattuja kukkia, sulkia, tekstejä, postikortteja, lehtileikkeitä, jne. Kuinka väärässä olinkaan! Skräppääminen onkin aivan oma taiteenlajinsa, jossa tärkeää ovat erikoisvälineet, erikoissanasto ja erityistuotteet. Kaikki tuotteet ostetaan aina valmiina kaupasta päätä huimaavaan hintaan, ja monet tuotteet ovat myynnissä ainoastaan tätä tarkoitusta varten. Esim. kansion välilehdet ja kartongit ovat neliön muotoisia, joten niitä ei voi käyttää tavallisessa kansiossa, vaan täytyy ostaa myös skräppäyskansio. Kaupasta siis ostetaan erilaisia pieniä värikoordinoituja settejä, joissa on esim. kaksi kartonkiarkkia ja kaksi sivua paperia, sekä lisäksi arkillinen tarroja ja etikettejä. (Näille kaikille on hienot erikoisnimet.) Paitsi että tarrat eivät ole tarroja vaan liimaus pitää tehdä itse. Kaikki tämä maksaa n. 10 kertaa enemmän kuin jos ostaisi irrallista paperia ja kartonkia.

Valokuvat leikataan esim. soikion muotoisiksi, ja sitten niille leikataan värillisestä paperista kehykset. Saksia ei kuitenkaan käytetä, vaan erityissabluunoita ja -leikkureita. Kehyksiin voi halutessaan lisätä väriä, mutta sitä ei sanota värittämiseksi, vaan korrekti termi on "inking", ja sitä tehdään erityisillä pienen pienillä mustetyynyillä. Kuvat, kehykset ja "tarrat" liimataan kartonkipohjalle, mutta jostain syystä siihen ei käytetä liimaa, vaan kaksipuolista teippiä, jonka käyttö on paljon hankalampaa ja hitaampaa. Koristeiksi leikataan vielä erilaisia muotoja väripaperista, mutta taaskaan ei käytetä saksia, vaan erimuotoisia rei'ittäviä leikkureita. Ja taas sählätään teipin kanssa. Sitten on vuorossa "journaling", joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sivulle kirjoitetaan otsikko, päivämäärä, ja esim. kuvatekstit ja kommentit. Useimmiten tähänkin käytetään valmiita kirjain-tarroja tai -sabluunoita. Tai niitä "tarroja", joihin on painettu valmiit kommentit.

Olin kieltämättä aivan eksyksissä, varsinkin alussa. En osannut sanastoa, enkä ymmärtänyt lainkaan, mikä tämän kaiken tarkoitus oikein on. Vähitellen selvisi, että ei olekaan tarkoitus varsinaisesti askarrella tai luoda mitään, vaan vain teippailla valmiita tuotteita kartonkipalalle. Siinä vaiheessa helpotti, ehkä minäkin osaan. Hidasta se kuitenkin oli, kaikkien noiden hienojen erikoisvälineiden käytön opettelu. Sain yhden sivun melkein valmiiksi, ja loput pitää tehdä kotona valmiiksi. Kerhostakin voi siis saada läksyjä.

Kokemus oli mielenkiintoinen, mutta totesin kuitenkin, ettei tästä nyt ehkä kuitenkaan tule uutta lempiharrastustani. Hermothan siinä menisi, moisten välineiden kanssa näprätessä. Nyt pitää vain keksiä, mitä tekisin sillä yhdellä ainoalla sivullani. Kansiota en sille kuitenkaan aio ostaa.

Kadonnut teksti

Lisäsin tänään blogiin kirjoituksen, jota olin jo aloitellut viikkoja sitten, mutta nyt se näyttää kadonneen oikealle kronologiselle paikalleen huhtikuulle, nimellä "Setä vierailulla". Pitää yrittää selvittää joku kerta paremmalla ajalla, onko mahdollista muuttaa juttujen päivämääriä. Siihen asti kyseinen juttu täytyy käydä lukemassa huhtikuun listalta.

Uuden elämän alkuaikoja

Uuteen perheenjäseneemme on ollut ilo tutustua. Tähän mennessä olemme saaneet selville, että hän ei nuku koko yötä putkeen, vaan herää joka kolmas tunti syömään. On myös selvinnyt, että kakka ei tule kerran päivässä, vaan jokaisen ruokailun jälkeen, siis kolmen tunnin välein. Voi mikä määrä vaippoja! Tiedämme myös, että hän ei ota syömistä aivan yhtä vakavasti kuin isoveljensä aikoinaan, vaan etenkin ruokailun alku menee usein leikkimiseksi ja purskuttamiseksi. Tosin tässä asiassa on viime päivinä ilmennyt lievää edistymistä, josta olen tietysti ollut iloissani, sillä maidonhajuisia rättejä, pyyhkeitä ja vaatteita tuntuu jo muutenkin olevan aivan tarpeeksi. Olen ihmetellyt, miksei kukaan valmista kunnollisen kokoisia "breast padejä" (mitä lienevätkään suomeksi), sellaisia lautasen kokoisia ja tuuman paksuisia. Moninkerroin taiteltu paksu pyyhe kyllä hoitaa asian kotioloissa, mutta kaupungille lähtiessä täytyy miettiä, kumpi on viattomille vastaantuleville hämmentävämpää, valtavankokoiset ja kuhmuraiset pyyherinnat vai paidan läpi virtaava maito. Onneksi asiaan on tulossa parannusta muutaman viikon kuluessa, kun Jimi ja rintani saavat tarpeen ja tuotannon synkronoitua. Toivottavasti.

Ensimmäisen viikon aikana Jimi oli kasvanut yli 200g, ja lähes kolmen viikon ikäisenä lähes kilon. Poika alkaa näyttää Buddhalta.

Sairaalassa viivyin siis lähes kolme päivää. Olin jo valmis lähtemään kotiin toisena päivänä, mutta sitten vasempaan kainalooni ilmestyi kipeä maitorauhas-kyhmy, eikä Greg huolinut minua kotiin, ennen kuin selviäisi, että kyseessä ei ole mikään vakava tulehdus. Kotiin oli ihana päästä, vaikka olinkin alunperin uhkaillut jääväni sairaalaan ainakin viikoksi. Grandmakin oli siellä auttelemassa, teki kaikki ruoat ja tiskasi kaikki astiat. Pehmeä lasku sairaalan täysihoidosta kotioloihin. Pientä erimielisyyttä meillä tosin oli rintaruokinnasta. Grandma sai omat lapsensa 50- ja 60-luvuilla, jolloin äideille opetettiin aikamoisen tiukat säännöt aikatauluista, joka neljäs tunti kymmenen minuuttia toisella puolella, röyhtäytys ja sitten kymmenen minuuttia toisella puolella. Kaikki muu on kuulemma lapsen lellimistä, eikä sellaista sovi sallia. Kuuntelin kiltisti ohjeet ja tein sitten oman pääni mukaan. Onko sellaista asiaa edes olemassakaan kuin vastasyntyneen lelliminen?

Jack lähdössä bussilla suureen seikkailuun.

Seuraavana perjantaina Greg ja Jack lähtivät saattamaan Grandmata Sydneyyn. Se oli suuri seikkailu Jackille, joka pääsi ensimmäistä kertaa matkalle isolla bussilla ja junalla (helpompi ja huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin autolla). Liukuportaat olivat kuitenkin se suurin ilonaihe, josta raportoitiin äidille heti puhelimessa. Saattajat jäivät Grandmalle yöksi ja tulivat sitten seuraavana päivänä takaisin. Minullakin oli mukavaa, olla yksin ja rauhassa Jimin kanssa kotona. Grandma oli jättänyt minulle jääkaappiin valmiin päivällisen, ja pakastimeenkin itseleivottuja sämpylöitä. Nyt olemme olleet oman perheen kesken jo pari viikkoa, ja alan vihdoin tottua ajatukseen, että meidän täytyy tehdä ruoat ja tiskata astiat aivan itse.

Jack on ollut todella kiltti pikkuveljelleen, haluaa aina antaa pusuja, haleja ja leluja, ja haluaisi jo kovasti päästä leikkimään Jimin kanssa. Lievää mustasukkaisuutta on viimeisen viikon aikana ollut havaittavissa, mutta vain sen verran, että tiedän Jackin olevan normaali pieni lapsi. Asiaa luultavasti auttaa, että viisas Grandma oli parin viikon ajan puhunut Jackille isoksi kasvamisesta ja isoista pojista. Nyt Jack mainitsee asiasta usein, ja käyttäytyykin ison pojan arvoonsa sopivalla tavalla, ainakin silloin tällöin. Suuri helpotus on ollut se, että hoitoon viemisen itkukohtaukset näyttävät lakanneen ainakin toistaiseksi. Nyt ei tarvitse enää kauhulla odottaa keskiviikko- ja perjantai-aamuja, ja salaa toivoa, että Greg taas oma-aloitteisesti ehdottaisi vievänsä pojan hoitoon.


Maanantain äiti-lapsi-kerhon äidit ovat olleet avoimen kateellisia, kun kerron heille, että vaikka Jimi herääkin öisin kolmen tunnin välein, minä en nouse ylös lainkaan. Greg nousee. Greg vaihtaa vaipat ja tuo Jimin luokseni syömään, eikä minun tarvitse lähteä lämpimästä sängystä minnekään. Ihanaa, kun on niin ihana mies, ja ihana perhe.

Jimin syntymästä

Parasta kirjoittaa nämä asiat ylös nyt, kun vielä muistan niistä jotakin. Kaikkia lukijoita ei tosin välttämättä kiinnosta kaikki yksityiskohdat...

Synnytys oli nopea ja helppo, ainakin Jackin syntymään verrattuna. Ensimmäiset vatsakrampit alkoivat syntymäpäivänäni n. klo 19, kun olin ripustamassa pyykkejä Jackin kanssa. Onneksi olimme jo ehtineet syödä kakkua... Hetken kuluttua huomasin, että krampithan tulevat pätkittäin, voisiko tämä nyt olla jo SITÄ? Ilmoitin Gregille ja Grandmalle tilanteesta, vaikka vieläkin epäilin asiaa vähän, niin epätodelliselta se vaikutti. Kummallista, olinhan odottanut tätä hetkeä jo viikkokaupalla, että pääsisin eroon valtavasta vatsastani ja saman tien säryistä, närästyksestä ja kaikesta muustakin hankaluudesta. Ei mennyt kauankaan, kun krampit tulivat jo viiden minuutin välein ja alkoivat olla melko kivuliaita, ja niinpä soitimme sairaalaan, että kohta ollaan luultavasti tulossa. Sanoivat, että tule sitten, kun alkaa tuntua siltä. Sain vielä luettua Jackille iltasadun ja peiteltyä nukkumaan (viime hetkellä, en olisi enää kauankaan voinut esittää normaalia Jackin edessä, enkä tietenkään halunnut pelästyttää poika-parkaa), ja siinä vaiheessa tiesin, että nyt on aika lähteä. Hätätilanteissa yleensä niin vakaa ja tehokas Greg hoputteli ja hyöri hermostuneena huoneesta toiseen edestakaisin. Kävin pikasuihkussa ja pakkasin vielä viimeiset tavarat sairaala-laukkuuni, ja annoimme viimeiset ohjeet lapsenvahti-Grandmalle. En meinannut päästä autoon lainkaan, niin epämukava alkoi olo olla. Vielä epämukavampaa oli ISTUA autossa, kun poltot tulivat, kotona olin sentään voinut kävellä ja heijata ja muutenkin liikkua ympäriinsä. Pikaisesti kävi mielessä, että onneksi en ollut synnyttämässä silloin, kun tapana oli pitää naiset paikoillaan sängyssä. Mikähän tilanne oli 70-luvun sairaaloissa? Saikohan äiti etsiä itselleen parhaan asennon ja liikkumalla helpottaa oloaan?

Saavuimme sairaalaan n. klo 21, ja kätilö tarkasti verenpaineet ja muut. Paikalle hälytetty synnytyslääkärini käveli huoneeseen juuri supistusten välillä, ja närkästyneenä ihmetteli, miksi hänet oli kutsuttu jo nyt, ja näytti valmiilta lähtemään takaisin kotiin. Kätilö käski odottaa seuraavaa supistusta, ja sen tultua lääkäri vilkaisi kerran ja pyyteli heti anteeksi hermostumistaan. "Synnyttävät naiset eivät yleensä seisoskele ja naureskellen rupattele noin rauhallisina." Tuosta kommentista rohkaistuneena vaivuin takaisin seuraavan supistuksen uumeniin. "Hyvinhän minä näytän vielä pärjäävän."

Tässä vaiheessa muistikuvat alkavat olla aika huteria, aloin jo olla omissa maailmoissani hormonieni huuruissa. Kiitollisena antauduin niiden vietäväksi. Muistan kätilön kyselleen "Do you feel pushy?", ja miten arvuuttelin mielessäni mitä ihmettä se tarkoittaa, mutta huuruiltani en saanut muotoiltua kysymystäni sanoiksi. Muistan kätilön vaihtuneen, kun yövuoro astui remmiin. Vieläkin tulee liikutuksen kyyneleet silmiin, kun ajattelen sitä, miten hyvältä tuntui, kun pirtsakka nuori Kay vaihtui vanhempaan ja kokeneeseen Ericaan, ja miten rauhoittavalta hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui. Muistan myös lääkärin kieltäneen ponnistamasta, ennen kuin hän saa tutkittua kuinka paljon kohdunsuu on avautunut, ja miten ihmettelin, onkohan hän jo tutkinut sen vai vieläkö pitää odottaa, ja taas oli vaikeuksia pukea ajatukseni sanoiksi. Erityisesti muistan Gregin korvaamattoman läsnäolon, henkisen ja fyysisen tuen jota hän väsymättä antoi erilaisissa olotiloissani ja asennoissani. Tietysti muistan myös kivun, ja miten se tuntui paljon aggressiivisemmalta kuin edellisellä kerralla, kenties tapahtumien nopeudesta johtuen, ja miten ajattelin, etten tule millään jaksamaan tätä loppuun asti, koska en osannut arvata, että loppu oli jo niin lähellä. Olin jo olin valmis kokeilemaan kivunlievitystäkin, ja pyysin ilokaasua avukseni, mutten ehtinyt ottaa sitä supistusten välissä, ja sitten unohdin koko jutun, ja muutaman ponnistuksen jälkeen Jimi jo syntyikin. Ihana pieni ihminen! Siinä se makasi vatsallani, limaisena ja punaisena, ja niin hellyttävänä. Greg leikkasi napanuoran ylpeänä.


Istukka tuli ulos pikapuoliin, ja se todettiin kaikin puolin hyvän näköiseksi, joskin ehkä hieman pienemmänpuoleinen. Itse en siinä vaiheessa jaksanut kiinnostua aiheesta, mutta Greg otti siitäkin valokuvan, ja myöhemmin pääsin toteamaan, ettei "hyvännäköinen" ehkä olisi ollut ensimmäinen sana joka minun mieleeni olisi tullut.

Väliliha oli revennyt melko pahasti, kolmannen asteen repeämäksi he sitä kutsuivat, ja lääkäri joutui ompelemaan sen kiinni. Ennen ompelua hän sanoi laittavansa paikallispuudutuksen piikillä ja varoitti, että kohta sattuu. Naureskelin vastaukseksi, että olin juuri synnyttänyt lapsen. Tällä hetkellä piikki tai pari ei paljoa hätkäytä. En ole tainnut vielä mainita, että kyseessä on mieslääkäri... Ompeleensa ommeltuaan lääkäri lähti kotiin käymään, ennen lentokentälle lähtöä. Myös Greg lähti kotiin noin tunnin kuluttua, kertomaan ilouutiset hermostuneena odottavalle Grandmalle ja soittelemaan puhelimella kaikille mahdollisille ihmisille, joille vain kehtaa soitella keskellä yötä. Sain parasetamolia kohdun pienentymis-kipuihin (ainoa kipulääkitys, jota loppujen lopuksi tulin tarvitsemaan, niin hyvin kaikki siis meni), ja sitten kävin suihkussa ja sain puhtaan sairaala-kaavun päälleni. Tuntuipa ihanalta.

Ensimmäinen asia, jonka Jimistä siis opimme, oli että poika on hyvin tarkka aikatauluista, sillä syntymä oli niin hyvin ajoitettu. Olin halunnut saada uudet kaihtimet ripustettua ikkunoihin ja vierashuoneen komeron korjattua ja maalattua ennen syntymää. Valmista tuli 21.4.. En halunnut vauvan syntyvän 22. päivä, sillä sen piti saada oma syntymäpäivänsä. Sen piti kuitenkin syntyä ennen kuin "oma" synnytyslääkärini lähti konferenssiin 23.4. klo 04.00 koko pitkäksi viikonlopuksi, etten joutuisi synnyttämään vieraan lääkärin kanssa. Tai vaihtoehtoisesti sen pitäisi syntyä vasta viikonlopun jälkeen, mutta toisaalta en olisi halunnut odottaa niin kauan. Jimin synnyttyä lääkäri katsoi kelloa, ja näki viisarin juuri heilahtavan puolestayöstä minuuttia yliin, ja hän sanoi, että voimme itse valita, onko lapsen syntymäpäivä 22. vai 23.4.. Valitsimme tietysti jälkimmäisen. Viikon sisällä oli siis vain parin tunnin ikkuna, joka oli paras syntymä-aika, ja Jimi onnistui osumaan juuri siihen koloon.

Sinä ensimmäisenä yönä en saanut nukuttua juuri lainkaan kaikelta riemultani ja ihastukseltani. Jatkuvasti piti tarkistaa, oliko poika oikeasti vielä siinä vieressäni.

Poika tuli!

Jimi Oskari

23.4.2008 klo 00.01
3280g
51cm
Pisteet 9 ja 10
Ensimmäiset merkit klo 19, sairaalaan klo 21. Kaikki meni siis nopeasti ja hyvin.


Tavallista yritetähän, mutta komiaa pakkaa tulemahan.
Sananparsi Pohojanmaalta

Setä vierailulla

Tätä juttua aloittelin jo ennen Jimin saapumista, mutta se oli jäänyt pahasti kesken, kuten niin moni muukin asia nykyään.

Joskus huhtikuun alkupuolella.
Onpa aika kulunut taas siivillä. Lyn ja Ian olivat täällä pitkän viikonlopun, ja toivat tullessaan autolastillisen herkkuja, kuten tavallista. Omalta osaltani jäivät parhaat herkut väliin, sillä "raakaa kalaa" (graavia tai savustettua) ja home- ym. juustoja en saa kuulemma syödä nykyisessä tilassani, ja esim. katkaravut taas haisevat mielestäni nyt niin etovilta, ettei tulisi mieleenkään syödä niitä. Toivon totisesti, että moinen nirsoilu saadaan loppumaan saman tien kun vauva on syntynyt, ettei jää yhtään useampaa herkutteluhetkeä väliin kuin on ehdottomasti tarpeellista!

Herkuttelun lomassa pääsimme taas todistamaan tuolien rikkoutumista. Ianilla on jostain syystä ollut todella huono onni tuoliemme suhteen. Liioittelematta jokainen kerta, kun hän on luonamme vieraillut, on hänen allaan jonkinlainen istuin rikkoutunut, ja yleensä asiaan kuuluu myös jokin muu oheis-onnettomuus, esim. traktorista putoaminen tai paha kompastuminen. Niin tälläkin kertaa. Ensin hajosi verannan keinutuoli kesken rauhallisen keinuttelun, ja Ian sai kuhmun takaraivoonsa. Ensi säikähdyksen jälkeen emme voineet olla pyrskähtämättä nauruun, ja Ian parka lähti kiukkuisena kävelylle jäähdyttelemään. Myöhemmin hän tipahti isoon kuoppaan keskellä laakeita laitumiamme ja sai haavan pohkeeseensa, ja viimeisenä päivänä, juuri ennen lähtöään hän vielä rikkoi yhden keittiötuoleista istuessaan alas. Poor Uncle Ian, voivotteli Jack säälivästi.

Ja tänään.
Ian on täällä taas muutaman päivän, auttelemassa Gregiä aidan pystytyksessä ja muussa, missä "apupoika" tekee työnteosta moninkerroin helpompaa ja nopeampaa. Hän on ollut täällä jo kolme päivää, eikä yhtään tuolia ole vieläkään mennyt rikki! Peukalon haarassa on kyllä iso haava, joka tuli heti ensimmäisenä päivänä hohtimista. Kotoa lähtiessä Lynn oli kuulemma varoitellut, että takaisin ei saa tulla yhdenkään laastarin kanssa, joten toivottavasti tämä haava ehtii parantua riittävästi ennen huomista kotiinpaluuta... Olin kyllä suunnitellut lavastavani valokuvan onnettomuudesta, jossa Ian makaa maassa ketsuppia polvessa. Jostain syystä Ianin mielestä idea ei kuitenkaan tuntunut olevan yhtään hauska.

Äijät ovat tänään rahdanneet pois vanhan vuotavan sadevesitankin ja sen jalustan talon seinustalta. Nyt vain sitten odotamme hiekkalastia alustaksi, jotta saamme siirrettyä toisen tankin sen paikalle, ja vihdoinkin avoimet näkymät olohuoneen pienemmästä ikkunasta! Tällä hetkellä maisemana on vain tankki ja taivasta.

Ianista muuten vielä sen verran, että huomasin ilolla miten hän saapuessaan heti ensimmäiseksi tervehti Jackiä ja kyseli rauhassa kuulumiset, ennen kuin kiinnitti mitään huomiota uuteen vauvaan. Jack oli selvästi ilahtunut, sillä viimeaikoina hän on tainnut yleensä olla aina vasta toinen, joka huomataan, vaikka miten olenkin yrittänyt vihjailla ihmisille, että hössöttäkää nyt vähän isoveljestäkin. Monta pistettä siitä siis Ianille.

Itselleni taas annan pisteet eilisen päivällisen kastikkeesta! Yleensä kastikkeeni ovat melko surkeita, mutta tällä kertaa ylitin kyllä kaikki odotukseni, samoin kuin luultavasti kaikkien muidenkin odotukset. Tämä voi olla joku ikivanha resepti, joka on jo kaikkien tiedossa, mutta itselleni se on upo-uusi ja itse keksitty.

Kiehauta kattilassa kanalientä (jauheesta tai kuutiosta, en ole vielä sentään niin edistynyt, että käyttäisin oikeita liemiä) ja lisää yllättävän paljon pippuria (vahingossa hulahti vähän). Sekoita pari lusikallista maissijauhoja pieneen vesitilkkaan ja kaada liemeen. Kiehauta sekoittaen minuutti tai pari, kunnes liemi paksunee. Tässä vaiheessa se näyttää etovalta limalta, ja luulet sen menneen pilalle. Älä lannistu. Nosta pois liedeltä ja sekoita joukkoon pari kolme lusikallista maustamatonta jogurttia. Jos käytät paksua jogurttia, on parasta käyttää vispilää, tai muuten lopputuloksena on limaa, jossa killuu valkoisia muljaskoja. Ja siinä kaikki. VUOLAAA, kastike on valmis!

Todella nopea ja helppo kastike, takuuvarmasti kokkareeton, ja lähes rasvaton. Me söimme sitä kylmän savukinkun ja höyrytettyjen kasvisten kera, mutta voisin kuvitella sen maistuvan erinomaisesti esim. kalan ja kanan kanssa. Makua voisi helposti muunnella yrteillä tai vaikkapa sitruunalla.
Ilmoitin Gregille tarvitsevani nyt uuden T-paidan, jossa lukee "DOMESTIC GODDESS".

Pelottavia tilanteita

Jack on ollut varsinainen erikeepperi jo kolme päivää. Mitään ei voi tehdä ilman äitiä, eikä ainakaan silloin, jos äiti ei ole näköetäisyydellä. Parasta olisi, jos voisi olla sylissä täysin tauotta tai vähintäänkin roikkua jalassa kiinni. Olisikohan niin, että hän on nyt ymmärtänyt, että äidin vatsasta on tulossa vauva, ja että se tulee muuttamaan asioita pienen miehen maailmassa?

Eilen hoitoon mennessä hän ilmoitti, ettei halua mennä ollenkaan, eikä olisi päästänyt minua lähtemään. Itsellänikin oli kyynelet silmissä, kun ajoin pois, ja Jack kurotteli perääni portilta hoitotädin sylistä täyttä kurkkua karjuen ja itkien. Kauhistuttava kokemus! Olinkin ihmetellyt, miten meillä oli käynyt niin hyvä onni, että poika oli alusta asti sopeutunut niin hienosti uuteen hoitopaikkaansa. Olihan meitä kyllä varoiteltu, että joskus hyvän alun jälkeen saattaa tulla aikamoista takapakkia, mutta luulin sen uhan jo olleen takanapäin, onhan tässä jo mennyt pari kuukautta hyvin. Kauhulla nyt odotan perjantai-aamua, josko tuo reaktio taas toistuu vai ei. Kyllä käy sääliksi niitä äitejä, joille moinen kohtaus on jokapäiväistä elämää. Toivottavasti se ei tule olemaan minunkin kohtaloni. Suunnittelin jo vähän salaa, että ehkäpä Greg haluaa viedä Jackin hoitoon ensi kerralla. En ole varma, miten hyvin kestäisin taas jättää perääni itkevän lapsen. Tätä se kai sitten on, seuraavat 15-50 vuotta, hammasta purren ja reipasta esittäen tehdä vaikeita päätöksiä lapsen parhaaksi, ja epätoivoisesti yrittää perustella niitä sekä hänelle että itselle.

Ajattelin käydä postissa ja kaupassa, ja soittaa sitten hoitoon ja tiedustella, onko Jack rauhoittunut, vai pitääkö hakea kotiin. Onneksi Greg juuri silloin soitti, ja sai minut rauhoittumaan, en olekaan maailman julmin äiti. Lupasi soittaa hoitoon itse ja ilmoittaa sitten minulle, miten siellä sujuu. Hetken kuluttua siis kuulin, ettei Jackillä ollut mitään hätää, juokenteli kuulemma ihan tyytyväisen pitkin pihaa ja leikki muiden lasten kanssa. Jep jep. Jonkinmoista huonoa omaatuntua potien ostin kuitenkin Jackille hyvittelylahjan, hänen ensimmäisen kylpysienensä.

Illalla kylvyssä sieni osoittautui varsinaiseksi ilonaiheeksi meille molemmille, sillä voi tehdä vaikka mitä, se on vene ja poiju ja saari ja ihan mitä vain, ja se tuntuu mukavalta kun siitä puristelee kuplaista vettä vatsan päälle. Nukkumaan mennessä ulkona oli kuitenkin noussut myrskytuuli, joka aiheutti kaikenlaisia outoja pelottavia ääniä, eikä uni meinannut tulla millään. Juttelimme siis tuulesta, ja kaikesta siitä mitä tuuli voi tehdä, pitää hyttyset poissa kissanpentujen kimpusta, pyörittää tuulimyllyjä, lennättää leijaa ja antaa hurjaa vauhtia purjeveneille. Lupasin, että sitten kun ollaan nukuttu, voidaan tehdä tuulimylly. Ja sitten kun päästään Suomeen käymään, voidaan luultavasti mennä retkelle purjeveneen kyydissä. (Tämä oli niin mahtavan ihastuttava ajatus, että sai Jackin purskahtamaan raikuvaan nauruun. Tiedoksi vain tulevalle kapteenillemme, isälle tai Sakelle, palveluksianne jo odotetaan.)

Tänä aamuna olemme siis askarrelleet tuulimyllyn propelleja, ja Daddy laittoi leijaankin uuden hienon häntänauhan. Jack on nyt päiväunilla, mutta leija lentää edelleen, aidanpylvääseen sidottuna.

Pihan tapahtumia

Vuosi sitten istutetussa viikunapuun taimessa on kaksi viikunaa! Toisen olivat ötökät järsineet, mutta toinen on vielä raaka ja hyvässä kunnossa. Emme ole siis vielä päässeet niitä maistelemaan, mutta tuntuu kuitenkin upealta, että tämän kuivuudenkin keskellä edes yksi puu jo tuottaa hedelmää. Samoin pihan ympärille tuuli- ja tomuaidaksi istutetut 128 puuta ja pensasta ovat melkein kaikki vielä hengissä, ja osa on oikein riehaantunut kasvamaan. Kiitos Johkulle istutus-kolojen kaivamisesta! Ei mennyt työ hukkaan.

Markilta saadut rosmariinin oksat olivat juurtuneet ruukkuun ja kasvaneet jo kaksinkertaisiksi, ja eilen vihdoinkin istutimme ne kukkapenkkiin. Jack auttoi innoissaan, kaivoi oikein komean kuopan niitä varten. Saman tien leikkelimme myös sitruunan tuoksuisesta pelakuusta oksia, ja pistelimme niitä multaan kasvattamaan juuria. Tai siis äiti leikkeli ja Jack istutti ja kasteli (vaikka kastelukannu olikin tosi iso ja painava, niin että vettä roiskui vähän muuallekin kuin ruukkuun). Oli siinä meillä ylpeyden aihetta, kun esittelimme Daddylle myöhemmin hienoa saavutustamme.

Ripustin pyykkejä ulkona Jackin avustuksella, yksi pyykkipoika kerrallaan. Yhtäkkiä kuulimme kauheata vinkunaa jostakin kanahäkin takaa. Äijät menivät tutkimaan asiaa, ja sieltä löytyikin Bearin neljä kissanpoikaa, jotka olivat tipahtaneet puusta! Bear oli aikaisemmin siirtänyt ne talon alta onttovartisen puun latvaan, ja olimme jo olleet huolissamme, että nyt ne ovat joutuneet lopullisesti hukkaan, ja pääsevät vielä villiintymään. Nyt Bear siis hätäisenä juoksi pihan poikki yksi poikanen suussaan, takaisin taloa kohti, ja minä hätäännyin, että menevät taas talon alle jemmaan, josta niitä ei enää saa pois. (Emme aio pitää pentuja, vaan ne on tarkoitus lähiaikoina lähettää paremmille metsästysmaille.) Siinä me siis kaikki hätäilimme, Bear painavan lastinsa kanssa edellä ja minä vatsani kanssa lyllertäen perässä, ja hännän huippuna Jack, joka halusi vain silittää vauvakissaa. Taustalla Greg kiipeämässä puuhun saalistamaan loppuja pentuja. Viime hetkellä saimme kissat kiinni, ja vähän aikaa ihmeteltyään Bear lähti hakemaan seuraavaa poikastaan. Sillä kertaa se jo tiesi varoa meitä, ja pääsi livahtamaan ohitsemme talolle asti. Voi ei, sanoi Jack pettyneenä. Mutta eiväthän ne minnekään talon alle hävinneet, vaan verannalle! Kyllä meitä nyt huvitti moinen hätääntynyt säntäily, kun olisimme voineet vain ihan rauhassa odotella, että Bear tuo itse omat poikasensa uuteen kotiin. Hain varastosta puulaatikon, jossa edellinen pentue oli majaillut, ja Jack laittoi vielä pahvista lisäaitaa vauvojen suojaksi. Siellä ne nyt nukkuvat verannan nurkassa.

Luonnon ihmeitä

On satanut vettä!
Heti pääsiäisen jälkeen satoi muutamana päivänä, yhteensä 38mm! Kylillä kaikki ovat hyväntuulisia ja toiveikkaita, ja jopa Dave (vuokraviljelijämme) naureskelee ja vitsailee. Lähiaikoina hänen kasvonsa ovat muistuttaneet lähinnä kurttuista perunaa, niin huolestuneelta hän on näyttänyt. Tosin tämä oli vain ensiavun tasoinen sade, lisää tarvittaisiin piakkoin. Varsinkin, kun saimme juuri tänään uuden sadevesitankin paikoilleen, haljenneen tilalle, ja nyt se vain odottaa siellä typö-tyhjänä. On kuitenkin hienoa nähdä, miten (varovainen) ilo taas valloittaa maaseudun.

Eräänä tihkusateisena päivänä tiskatessa näin lumen leijailevan ikkunan ulkopuolella. Tarkensin katsettani, ja yllätyin vielä enemmän. Lumen sijasta ulkona leijailikin miljoonia pieniä vaaleita perhosia! Ne olivat niin pieniä ja hentoja, ettei niistä oikein saanut edes valokuvaa todisteeksi epäilijöille, mutta siellä ne silti olivat. Ja hetken kuluttua ne katosivat aivan yhtä yllättäen kuin olivat ilmaantuneetkin, tuulenko vieminä?

En tiedä, onko näillä asioilla mitään yhteyttä, tuskinpa, mutta pari päivää myöhemmin pihallemme ilmestyi valtavat määrät karvamatoja. Ne eivät leijaile ilmassa näkyvillä, joten niiden määrää on vaikeampi arvuutella, mutta tälläkin hetkellä pienellä takaverannallamme on ainakin sata pientä toukkaa pönkimässä. Luulisin, että ruohikossa ja muualla pihalla niitä on suurin piirtein yhtä tiheässä. Yksi onneton eksyi vahingossa taloon sisälle, ja Jack vietti lähes tunnin lattialla kontallaan, rakentaen siirrettävää karvamato-aitausta. Piti olla siirrettävä, koska madon ovelus pääsi jatkuvasti pakoon. Viimein siirsimme sen varovasti ulos ystäviensä kanssa leikkimään.

Onkohan näillä perhosilla ja karvamadoilla jotain tekemistä sen asian kanssa, että kasvimaan tomaatit ovat niin surkeassa kunnossa? Olen nyt viimein oppinut, että ne täytyy poimia heti, kun väri alkaa muuttua vihreästä kellertäväksi, muuten niihin ilmestyy heti yksi pieni madonreikä, ja koko sisällys katoaa parempiin suihin.

Säät ovat taas viilenneet, ainakin toistaiseksi, ja tänä aamuna meillä oli lämmitin päällä olohuoneessa, ja asukkailla sukat ja pitkät housut jalassa! (Greg kysyi, onko tämä keskiverto suomalainen kesä-sää, ja hetken mietittyään totesi, että siinä tapauksessa Suomen matkastamme tulee varmasti mielenkiintoinen. Itsekin olen huomannut, miten lämpöön tottuu, tänäänkin on 25 astetta lämmintä, mutta se tuntuu kyllä yllättävän viileältä.)

Kohta on aika tehdä polttopuita ja ottaa taas kamina käyttöön. Keskuslämmitykseen tottuneena olen joskus huokaillut puulämmityksen vaivalloisuudesta, mutta toisaalta on kyllä hurjan mukavaa katsella ja kuunnella elävää tulta. Greg innostui ajatuksesta niin, että kaupungissa käydessään osti kanan kappaleita kuuluisaa keittoansa varten (kaminan päällä tuntikausia kypsytetty talviruoka), vaikka tällä kertaa se täytyykin tehdä tavallisella hellalla.

Isä on sanonut pitävänsä päivittäin silmällä Sydneyn säätilannetta Hesarista. Sydneyssä on tosin usein aivan erilainen sää kuin täällä sisämaassa, ja muutenkin täytyy muistaa, että rannikon kosteampi ilma saa esim. kuumuuden tuntumaan paljon pahemmalta ja hiostavammalta kuin tämä meidän oma kuiva ilmastomme. Tarkemman kuvan säästämme saa tältä nettisivustolta. (Pyydä Sakkea laittamaan se Favourites-palkkiin, jos aiot käydä siellä useammin.)

Pääsiäisriemua

Pitkäperjantain kameliraveissa oli hurjan hauskaa. Kamelit olivat huvittavia, ja mörisivät kummallisesti, ja Jack lellikakara pääsi pomppulinnaan ja söi jäätelöä ja grillipihviä ja Daddy osti vielä markkinakojusta keltaisen lelu-kaivurinkin. Parasta kuitenkin oli, kun ravien välillä radan yli lensi pieni lentokone, josta heitettiin suklaamunia ja muita karkkeja alla odottaville lapsille. Vanhemmillakin oli hauskaa, kun katselivat sinne tänne säntäileviä pieniä ihmisiä. Greg tosin murisi, ettei hänellä mukamas ollut lainkaan hauskaa, koska hänet oli pakotettu lasten joukkoon säntäilemään, pitämään huolta, että Jack varmasti saisi ainakin yhden namin. Itse en joukkoon uskaltautunut, enhän olisi päässyt edes kiipeämään aidan yli raviradalle. Ja luultavasti en olisi ollut lainkaan yhtä tehokas Jackin oikeuksien vartija kuin Greg... Näin olin asiaani ainakin perustellut. Ja istuskelin mukavasti varjossa.

Pois lähtiessä huvialueen portilla lipunmyynnin tädit vielä tyrkyttivät Jackille mukaan tikkareita. Jäivät mukaan pakatut terveelliset omena-eväät syömättä... Kotiin päästyämme maistuivat pitkät päiväunet sekä pojalle että äidille, niin läkähdyksissä olimme kaikesta hurvittelusta.

Sunnuntaina maalasimme kananmunia, ja vähän kasvojakin. Tämä oli niin mieleenpainuva ja hauska kokemus, että Jack edelleen kyselee, että voisiko niitä munia taas maalata. Kasvot hienosti koristeltuina lähdimme ulos katsomaan, että josko pääsiäispupu olisi tuonut yhtään suklaamunia pihalle. Ei ollut, Jack totesi. Se oli taas se hieno keltainen lentokone, joka niitä oli sinne tiputellut. Ja paljon olikin, niin että pussi tuli aivan kukkuroilleen, ja lopulta tarvittiin äidinkin kantoapua, että olisimme saaneet kaikki munat sisälle turvaan. (Kiireesti ennen kuin muurahaiset pääsivät niihin käsiksi!) Vähitellen ne suklaamunat ovat nyt vähentyneet, tosin suurimmaksi osaksi iltaisin, kun Jack on jo mennyt nukkumaan... Pitäähän meidän suojella lapsiparan hampaita!

Tomumyrskyssä

Ulkona on tällä hetkellä mahtava tomumyrsky. Traktorivajaa ja tallia ei näe ikkunasta lainkaan, ja sisälläkin piti laittaa valot päälle, kun taivas pimeni niin tummaksi. Usein tomumyrskyt tuovat perässään sateen, jota odottelen nyt innolla ja toivolla.

Jackin kummisetä Mike oli täällä käymässä muutaman päivän, ja Jack on tietysti ollut aivan riemuissaan. Päikkäreiltä herättyään Jack juoksi, vielä puoliunessa, suoraan keittiöön, minne oli viimeksi Miken jättänyt, eikä löytänytkään tätä sieltä. Itku kurkussa Jack huuteli Miken perään, ja joutui paniikkiin kun kuuli, että olivat lähteneet Daddyn kanssa töihin ilman häntä. Sanoin, että voin yrittää soittaa heille kännykkään, mutta siinä vaiheessa paniikki oli jo niin vallitseva, ettei ymmärrys enää toiminut, enkä saanut koskea puhelimeen. Ei tässä hätätilanteessa ole aikaa mitään puheluita soitella. Menimme verannalle katsomaan, josko heitä näkyisi jossakin laitumella ajelemassa. Onneksi näkyivät! Olipa imartelevaa. Missään vaiheessa ei kuulunut mainintaa äidistä eikä Daddystä, kaikki oli pelkkää Mikea ja Mikea. Eilen illalla juttelimme taas päivän tapahtumista, ja Jackin mukaan ainoat asiat joita oli tapahtunut, oli kun Mike vei hänet hoitoon, ja haki hoidosta, ja Mike antoi lelun, ja Mike teki sitä ja Mike sanoi tätä. Tänään Mike lähti kotiin, ja huolestuneena odottelen nyt hetkeä, jolloin Jack ymmärtää, ettei Mike tulekaan enää tänään takaisin.

Keskiviikkona kävin Patrickin (jalkahoitaja) luona, ja nyt voin taas kävellä pahemmin ontumatta. Puolisen vuotta sitten jalkapohjaani ilmestyi kivulias piste, joka ei meinannut parantua lainkaan. Joulun tienoilla, Gregin aikansa nalkutettua sain viimein aikaiseksi mennä tarkistuttamaan sen, ja Patrick löysi jalkani sisältä palan piikki-okaasta, jonka oli sinne jossain vaiheessa jäänyt. Hän kaivoi sen sieltä ulos, samoin kuin ison palan kovettunutta ihoa, ja jo samana iltana pystyin kävelemään täysin normaalisti. Sain kuulla aiheesta useita päiviä, miten pitäisi kunnioittaa aviomiestä ainakin sen verran, että kuuntelisi tämän ehdotuksia jalkahoitajalla käynnistä... Tunsinkin itseni aikamoiseksi idiootiksi.
Jalkapohjaani oli noiden kuukausien aikana kuitenkin muotoutunut kolo, jota iho yrittää edelleen epätoivoisesti suojella kasvattamalla sen päälle paksun kerroksen kovaa känsää. Patrickin luona on siis käytävä vielä monta kertaa parin kuukauden välein, kunnes iho viimein ymmärtää, ettei siellä enää ole piikkiä. Tosin tällä kertaa Patrick oli vähän huolissaan, että iho olisi vahingoittunut liikaa, ettei se enää välttämättä osaa korjata itseään. Saa nähdä.
Kerroin hänelle jalanraspaus-vaikeuksistani, ja hän väitti, että jos laittaa paljon rasvaa jalkoihin ja elmukelmua ympärille ja sukan päälle, ja hieroo kunnolla, ja jättää sen 15 minuutiksi, jalkoja ei tarvitse raspata enää ikinä. Kuulostaa hyvältä, täytyy kokeilla. Tosin Greg joutuu tekemään sen vielä seuraavat viikot, kun itse en enää oikein yllä...

Sain Sipeltä tänään meilin, josta ymmärsin että Eija on saanut uuden sähköpostiosoitteeni. Itselläni ei ole hänen osoitettaan, joten jään nyt vain toivorikkaana odottamaan josko hänestä kuuluisi jotakin. Luulisin Eijan käyttävän vielä vanhaa työmeiliään, mutta sekin on minulta päässyt hukkumaan jo aikaa sitten. Töistä tulikin mieleeni, että Orangessa käydessämme näin sattumalta paikallisen klubin logon, joka vaikutti kumman tutulta. Katso tästä.

Greg ja Jack olivat tänään ostoksilla, ja tulivat takaisin riemuissaan. Molemmat olivat saaneet hienot uudet lelut. Greg sai DVD-soittimen, koska vanha oli sanonut sopimuksensa irti. On se kyllä Jackinkin lelu, pojasta kun on tullut varsinainen telkkarin orja, ja haluaa katsella piirrettyjään aina vain uudestaan. Naureskelin vähän (salaa) Gregin pettymykselle, kun kaukosäätimestä ei löytynyt volyymi-nappulaa. Joudumme nyt käyttämään stereoiden kaukosäädintä lisänä, voi miten hankalaa. Jack taas sai muovisen ja värikkään ruohonleikkurin, jotta pääsee auttamaan Daddyä nurmikon leikkuussa. Greg-parka on joutunut leikkaamaan ruohon yksin koko kesän, kun olen valittanut liiasta kuumuudesta ja vatsan painosta. Yksi niistä tilanteista, jolloin on mukavaa, kun ihmiset uskovat raskauden hankaluuteen. Ei tarvitse selitellä sen enempää.

Minä nukuin mahtavat neljän tunnin päiväunet poikien ollessa kaupungilla. Jäi taas nukkuminen vähemmälle viime yönä, kun kylkiluita särki niin pahasti, että kun viimein löysin mukavan asennon, olin sohvalla takaperin polvillani, otsa ja käsivarret selkänojan varassa. Tai ei se kyllä kovin mukavaa ollut. En voinut ottaa särkylääkettäkään, koska olin ottanut närästyslääkettä, jo toinen lääkitys, jonka käyttöön olen viimein taipunut. Greg naureskelee, että kohta varmaan nappailen pillereitä samaan tahtiin kuin hän.
Aikaisin aamulla taas heräsin jalkakramppeihin, yksi jalkaterässä ja toinen pohkeessa, samassa jalassa mutta eri puolilla, niin että kun toista kramppia yritti venyttää, toinen vain paheni. Kutsuin Gregin apuun, ja yhdessä me vääntelimme raajojani eri asentoihin. Näin myöhemmin ajateltuna me olimme varmasti huvittava näky, mutta silloin ei kyllä naurattanut lainkaan. Lähinnä itketti.

Ulkona tomumyrsky on nyt loppunut, mutta sateita ei vain näy. Ehkä sitten ensi kerralla.

Melkein pääsiäinen

Sain laitettua kuvan vatsastani edellisen sivun ("6vkoa jäljellä") alkuun, vaikka ensin olikin pieniä vaikeuksia. Kone väitti, ettei blogiin saa laittaa kuin tietyn määrän kuvia/tekstiä. Olisi voinut kertoa moisesta säännöstä etukäteen! Poistin siis vanhoista jutuista pari kuvaa, ja nyt vatsakuvan pitäisi näkyä siellä. Onkohan Kaarina tai joku muu keksinyt tavan lisätä kuvamäärää? Auttaisikohan, jos liittäisi kuvan aivan pienenä, ja sitten halukkaat voivat vain klikata sen suuremmaksi?

Pihapiirissämme näkyy merkkejä pääsiäiseen valmistautumisesta. Kanahäkin pohjalla piipertää vastakuoriutuneita tipuja, ja talon alta kuuluu kissanpentujen vikinää. On aivan keväinen tunnelma, paahtavasta helteestä ja syksystä huolimatta. Olen yrittänyt löytää kaupoista valkokuorisia kananmunia maalattavaksi, mutta ne ovat melkoisia harvinaisuuksia täällä. Ja tumman ruskeassa kuoressa ei oikein näy värit kunnolla. Suklaamuniakin tuli hankittua oikein iso pussillinen, mutta ne on kyllä kaikki jo syöty... Tarkemmin sanottuna minä olen syönyt. Jack-paralle täytyy hankkia lisää, pääsiäissunnuntain aarteenetsintää varten. Vauvanalku taas on kauttani saanut jo ihan tarpeeksi. Alkuillasta kun syö muutaman suklaamunan, niin se tuntuu ehtivän vauvan elimistöön juuri ajoissa siihen mennessä, kun yritän mennä nukkumaan... Ikävä kyllä asialle ei voi tehdä mitään, sillä suklaanhimollani on oma tiukka aikataulunsa, jota ei voi muuttaa. Eipä silti, olen saanut nyt nukuttua paljon paremmin, kun parina iltana olen taipunut ottamaan särkylääkkeen, eivätkä jalat ole siis vaivanneet.

Kotiliesi tuli perjantaina (kiitos taas kerran, isä ja äiti), ja siinäkin oli ihania pääsiäisruokareseptejä. Tekisi mieli kokeilla niitä kaikkia, jos vain jaksaisin... Ja monestihan käy niin, että juhlaruokien ainesosat ovat kausittaisia, ja täällä onkin väärä kausi.

Olimme eilen kylillä retkellä. Pidimme piknikkiä puistossa joen varrella, ja Jack syötti sorsia ja lennätti paperilennokkia. Oli melko kuuma, 38 astetta, mutta puiden alla varjossa oli ihan mukavaa. Kotimatkalla Jack söi suklaapupua, joka suli kuumuudessa aivan totaalisesti, sillä auton ilmastointi ei taaskaan toimi. Korjautimme sen vasta muutama kuukausi sitten, mutta siellä on ilmeisesti jokin vuoto, jota eivät löytäneet. Maanantaina saavat kyllä luvan korjata sen uudestaan. Sen vuoksi me eilen sinne kaupunkiinkin alun perin menimme. Olin jo valmiina räjähtämään korjaajalle, että tämän vatsan kanssa on muutenkin tarpeeksi kuuma ja epämukava olo, ja etten suostu lähtemään minnekään ennen kuin saavat ilmastoinnin kuntoon. Ja ettei kannata väittää vastaan, sillä yritys väitellä loogisesti raskaana olevan naisen kanssa on joka tapauksessa tuhoon tuomittu ajatus. Äijä ei kuitenkaan ollut paikalla, joten kaikki aggression-keräilyni meni aivan hukkaan. Turhauttavaa.

Pääsiäisestä muuten vielä sen verran, että pitkänä perjantaina olemme menossa kameli-raveihin. Se on pienen kylämme vuosittainen tapahtuma, johon tulee kameleita ympäri manteretta kilpailemaan. Tunnelma on kuitenkin erilainen kuin hevosraveissa, sillä mitään virallista vedonlyöntiä tai suurta palkintoa ei ole, ja kaikki ovat mukana lähinnä huumorilla. Paikalta löytyy jäätelö-, nakki- ja krääsäkojuja, lasten juoksukilpailuja, karuselleja, perheitä piknikillä ja nuorisoa oluttölkit kädessä. Ja tietysti paljon hauskoja kameleita. Viime vuonna pääsimme paikallislehteenkin, kun reportteri otti meistä kuvan!

Jack on muuten tänään tehnyt ensimmäiset täydellisen pyöreät muovailuvaha-pallonsa! Matojen ja käärmeiden rullaaminen on onnistunut jo kauan, mutta pallon pyörittäminen on ollut aika hankalaa, tähän asti. Yksi maailman ihanimpia asioita, nähdä yllätyksen, ilon ja ylpeyden ilmeen lapsensa kasvoilla hänen oivaltaessaan uuden asian. Ja yhä uusia oivalluksiahan tapahtuu pienen lapsen elämässä päivittäin, joten vanhemmat saavat jatkuvasti olla ihastuksissaan.

6 vkoa jäljellä

Kaarinan ja Ilman pitäisi tänään olla jo kotona Suomessa! Koko perhe taitaa huokaista helpotuksesta kanssani. Eilen Jack sai vielä postia Kiinasta, ja oli tavattoman huolestunut, että saako hän itse tuoda sen sisään kotiin. Kävi kiireesti (oma-aloitteisesti!) pesemässä tahmaiset kätensä, ennen kuin ryhtyi tutkimaan kirjekuorta tarkemmin. Ensimmäiseksi hienot postimerkit saivat kyytiä, yksi kerrallaan ne aseteltiin keittiön tuolille. Sitten aukesi itse kuori, ja tässä vaiheessa äidin täytyi olla tarkkana, ettei sisältökin repeytyisi. Kuoresta löytyi punainen nalle-perhonen, jonka siivet lepattivat upeasti. Päivällisen jälkeen poika oli jo sen verran rauhoittunut, että pystyi keskittymään vaativampiin tehtäviin, kuten esim. kaivamaan esiin perhosen sisään kätketyt valokuvat. Riemastuneena Jack nosti molemmat kädet korkealle pään yläpuolelle ja huusi "H E I I I I I I I I !" On oppinut tuon tavan hoidossa.

Greg löysi maatilan toisesta päästä nuoren sorsanpojan, jonka vanhemmat olivat kuulemma jälkien perusteella päätyneet ketun hampaisiin. Ja kuten aina tällaisissa tilanteissa, Greg ei hennonut jättää sitä oman onnensa nojaan, vaan halusi nähdä, josko se vielä siitä tokenisi. Sorsa siis muutti hetkeksi pihamme nurkkaan, ja uiskenteli siellä pienessä altaassaan sen päivän. Seuraavana aamuna raukka oli kuitenkin lentänyt sorsien taivaaseen. Jack ei sitä suuremmin ihmetellyt, mutta Lauri-parka oli aivan mykistynyt. Sen mielestä oli ollut niin jännittävää, kun oli saanut uuden naapurin ihan koppinsa lähettyville.

Greg otti Jackin ulos töihin, ja sillä aikaa minä hyökkäsin lelukaaoksen keskelle. Lajittelin Jackin lukemattomat lelut, ja pakkasin niistä yli puolet laatikoihin komeroon piiloon. Niitä voi sitten myöhemmin ottaa sieltä vuorotellen esiin, eikä tarvitse enää imuroida aivan yhtä monen lattialla lojuvan lelukopan seassa. Vähän enemmän tilaa uuden vauvankin lojua. Olin kyllä tehnyt saman homman jo viime vuonna, mutta ne lelut näyttävät lisääntyvän itsestään sellaista vaihtia, ettei äiti pysy enää perässä. Jack on kyllä hirvittävä lellikakara, ja varsinkin jouluna huomasi, miten tämän pallonpuoliskon suvussa ei ole muita yhtä pieniä lapsia. Kaikki sedät, tädit ja serkut haluavat antaa muutaman lahjan, ja Grandmalta kotiin ajaessa autossa oli aikamoinen tungos. (Kaiken lisäksi muutaman tädin ja sedän mielestä on ylettömän hauskaa antaa mahdollisimman äänekkäitä leluja, esim. rumpuja ja patterilla toimivia ulisevia laitteita!) Eivätkä joulut ja syntymäpäivät ole ainoita krääsän-kerääntymispäiviä. Ei ole kovinkaan harvinaista, että esim. myyjäisten ja kirpputorien mummot antavat Jackille jotakin pientä mukaan, ja jopa ruokakaupan lihatiskinkin setä antaa yleensä nakin evääksi. Jackkin osaa sanoa hyvin selkeästi "lellikakala".

Ostin uuden ison liotus-ämpärin tulevia vaippa- ja muita tarpeita varten. Tarkoitus on saada kaikki vanhat vaipat, pyyhkeet ja pesulaput valkaistua ja pestyä hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa (25.4.08). Saa nähdä miten onnistuu... Pitäisi myös käydä läpi kaikki muutkin tavarat, rattaat, helistimet, pinnasänky, peitot, vaatteet, jne. Ja autoon tarvitaan vastasyntyneiden turvaistuin. Täällä ei edes päästetä sairaalasta kotiin, jos autossa ei ole tarkastettua ja hyväksyttyä koppaa. Jackin kanssa oli helppoa, koska Bathurstin sairaala lainasi kopan panttia vastaan 6 kuuksi. Nyt on kyseessä eri sairaala, paljon pienemmässä kaupungissa, joten mitään vastaavaa järjestelyä ei ilmeisesti ole.

Kävin keskiviikkona synnytyslääkärin luona rutiinitarkastuksessa.Täällä ei käydä äitiysneuvolassa vaan aina oman synnytyslääkärin luona. Näin pienessä kaupungissa on vain kaksi synnytyslääkäriä, joista toisella on käsi poikki, joten on helppo arvata etukäteen, kuka tulee synnytykseen mukaan. Mukavaa, kun voi luottaa siihen, että paikalla tulee olemaan oma tuttu lääkäri.
Vauvan pää on suoraan alaspäin, mutta ei ole vielä laskeutunut. Tiedossa on siis luultavasti vielä runsaasti potkiskelua ja myllerrystä, yleensä silloin kun yritän nukkua. Kaikki on siis hyvin, paitsi mitä nyt pientä pigmenttimuutosta takamuksessa. Ainakin Dr Pereira oli sitä mieltä. Itse epäilen kyllä jonkinlaista ihonalaista veripakkaumaa, jonka on aiheuttanut liiallinen istuskelu ja makoilu... Sitä on nimittäin tultu tehtyä aika tavalla lähiaikoina. Niin että kotona Suomessa äiti voi lopettaa hermoilun, olen kyllä levännyt ihan tarpeeksi!

Vesiasioita

Torstaina ison traktorikatoksen uusi vesitankki halkesi pohjasta. Se on lähes uusi, vain n.1½ vuotta vanha, joten kysessä täytyy olla valmistusvirhe, joka ei vain ole ilmennyt aikaisemmin, koska tankki ei ole koskaan ennen ollut täynnä, sateiden puuttuessa. Greg huomasi vuodon myöhään iltapäivällä, ja seuraavana aamuna yritti ottaa valmistajaan yhteyttä, tuloksetta. Halkeama on vain pieni, mutta vettä tihkuu kuitenkin läpi sellaista tahtia, että se kannattaa yrittää ottaa jotenkin käyttöön. Varsinkin kun pelkäämme sen halkeavan yhä enemmän. Greg siis veti uudet putket katokselta pihaan, ja pumppasi talon omat tankit täyteen. Loppuvesiä olemme sitten ohjanneet ruskealle pihanurmikolle sadettimilla, ja vettä riittää sadettimeen vielä tänäänkin, tosin jo pienemmällä paineella, vaikka nyt on jo tiistai. Harmittaa suunnattomasti, koska olin ollut niin tyytyväinen uudesta tankista, siellä oli meidän vara-vetemme, joka riittäisi vielä pitkään senkin jälkeen kun talon omat tankit ovat jo tyhjentyneet. (Onhan meillä vielä kaivovesikin, mutta se on sen verran mineraalipitoista, että paljon mieluummin me sadevettä käytämme.)

Tänään vihdoin Greg sai langan päähän jonkun, joka toivottavasti osaa korjata asian. Tankilla on 25 vuoden takuu, ja valmistaja oli erittäin anteeksipyytelevä. Varsikin, kun ymmärsivät, että kyseessä on yksi osavaltion kuivimmista alueista. Nyt sitten vain odottelemme, että joku tekee asialle jotakin. Pelkkään ilmoituksen käsittelyyn menee kuulemma pari päivää, mikä mielestäni kuulostaa aika oudolta. Mitä jos tämä olisi ainoa tankkimme?

Perjantaina Jack oli taas hoidossa koko päivän. Olin aamupäivän ostoksilla kaupungissa, ja loppupäivä menikin sitten valokuvia lajitellessa. Suunnitelmissa oli tietenkin saada paljon muitakin asioita tehdyksi, mutta eihän se aika sitten riittänytkään. Nyt ovat sitten kuvat albumissa, alkaen Australiaan muutosta päättyen toistaiseksi jouluun 2005. Pitää ostaa vielä ainakin yksi albumi lisää...

lllalla sain myös viimein varpaan kynnet leikattua ja jalat raspattua! Oli se kyllä aikamoinen urakka, kun ei oikein yllä vatsan yli, ja jos oikein kurottelee, niin selkää särkee ja vatsa, kylkiluut ja keuhkot menevät lyttyyn, ja tulee hirvittävä närästys. Kyky ylettää omiin varpaisiinsa. Yksi niitä asioita, joita ei oikein osaa arvostaa, ennen kuin sen menettää. Koko hommaan meni yhteensä lähes pari tuntia, kun piti koko ajan pitää taukoa. Päätin, että ensi kerralla laitan kyllä Gregin töihin. Koko tämä hankaluushan on kuitenkin vain hänen syytään!

Viikonlopun aikana Greg ja Jack kaivoivat pitkän uoman kivikovaan kuivaan maahan, traktorikatokselta pihaan, johon sitten saadaan uudet putket turvaan. Jäävät sinne pysyvästi, jotta sitten joskus tulevaisuudessa saamme pumpattua (uudesta) tankista taloon vettä. Jack on aina hurjan ylpeä, kun pääsee auttamaan Daddyä töihin. Illalla nukkumaan mennessä puhumme päivän tapahtumista, ja pojan kasvot kirkastuvat, kun hän kertoo siitä miten sai kaivaa maata Daddyn kanssa, vaikka se olikin tosi hankalaa...

Maanantaina äiti-lapsi-kerho tapasi kunnan uima-altaalla. Taisi olla vasta Jackin toinen kerta koko elämän aikana, kun pääsi kunnolla "uimaan". En oikein luottanut omaan tasapainooni ja ketteryyteeni, joten Greg oli myös mukana, Jackin hengenpelastajana. Ensin kuului kyllä pientä napinaa, että olisi tässä kyllä töitäkin tehtävänä, mutta eipä niitä kovin kauaa kuulunut... Toiset äidit näyttivät vähän kateellisilta, kun muilla isillä ei ole mahdollisuutta moiseen ylellisyyteen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin tavattoman tyytyväinen tilanteeseemme, että Gregillä ja Jackillä on mahdollisuus tehdä niin paljon asioita yhdessä.


Uima-altaalla oli ihanaa, varsinkin Jackin mielestä, joka oli niin innoissaan, että unohti kahdesti, että pitäisi mennä vessaan. Onneksi oli vara-uikkareita ja -shortseja mukana. Isossa altaassa oli aluksi vähän pelottavaa, mutta lasten- ja varsinkin kahluuallas suihkulähteineen ja liukumäkineen olivat ylivetoja! Välillä syötiin grillimakkaraa, ja sitten kiireesti takaisin polskimaan!

Iltapäivällä Jackillä oli vatsa kipeänä, oli luultavasti niellyt liikaa kloorivettä. Juttelimme asiasta uudestaan.
Äiti- "Ei uimavettä voi juoda. Siitä tulee maha kipeeks."
Jack- "Nii."
Äiti- "Voiks uimavettä juoda?"
Jack- "?"
Äiti- "Voiks uimavettä juoda?"
Jack- "?...Ei." (hymyilee ylpeänä kun ymmärtää tienneensä oikean vastauksen)
Äiti- "No voiks uimavettä sitte laittaa suuhun?"
Jack- "Nii."

Herätyskello

Keskiviikkona aamulla meillä oli herätyskello soimassa! Tuntuipa kummalliselta edellisenä iltana, kun en oikein muistanut, mitä nappuloita pitikään painaa, jotta sai herätysajan asetettua. Vielä kummallisemmalta tuntui aamulla, kun kuulin hirvittävän kimeän piipityksen ja muistin, että entisessä elämässäni heräsin moiseen ääneen joka ikinen aamu. Onneksi olin jo valmiiksi hereillä, olisihan ollut kurja alku päivälle, jos se olisi alkanut maailman ärsyttävimmällä äänellä. Jalkani särkivät taas niin pahasti viime yönä, etten saanut oikein nukuttua, jumppaamisesta, venyttelystä ja hieronnasta huolimatta.

Syynä aikaiseen nousuun oli retkemme Orangen kaupunkiin. Greg kävi verenkierron stressitestissä, ja siellä piti olla jo ennen aamu-yhdeksää. Testissä Gregin verisuoniin pumpataan säteilevää "värjäysainetta", jonka kulkua suonistossa sitten seurataan rasitustestin yhteydessä. Olin ollut hieman huolissani, että miten Jack jaksaa nousta aikaisin ja lähteä heti suoraa päätä hoitoon. Ihan tyytyväiseltähän tuo vaikutti, eikä olisi jaksanut odottaa, että olisimme jo perillä. Autostakin hyppäsi ulos sellaista vauhtia, että meinasi kaatua nenälleen.

Klinikan nimi oli "Nuclear images" tai jotain sinne päin. Tuntui aika hurjalta jättää Greg moiseen paikkaan testeihin. Minua ei olisi huolittu sinne lainkaan, paitsi odotushuoneeseen, ettei pullottava vatsani saisi liikaa säteilyä. Yli neljän tunnin istuminen ja odottaminen ei kuitenkaan kiinnostanut, joten lähdin kaupungille kävelemään. Onneksi olimme kävelymatkan päässä keskustasta, ettei tarvinnut lähteä autolla seikkailemaan vieraassa kaupungissa. En ole vieläkään kovin itsevarma, kun tulee kyse autoilusta tien väärällä puolella...

Löysin kaupoista mm. halpoja valokuva-albumeita ja muuta pientä tarpeellista, jota ei ikinä tulisi muuten etsittyä. Jackillekin löytyi pienen pieni taskulamppu, ettei aina tulisi kinaa siitä, että saako aikuisten taskulamppuihin koskea vai ei. Oli mukavaa seikkailla vieraassa paikassa kaikessa rauhassa, ja ennen kaikkea aivan yksin. Harvinaista herkkua.

Greg selvisi hengissä sädetyksistä, ja kotimatka meni sitten rattoisasti takapenkillä istuen. (Olin alun perin lähtenyt mukaan mukamas paluumatkan kuskiksi, mikäli siihen olisi tarvetta. Ei kuulemma ollut tarvetta.) En saa istua Gregin vieressä kolmeen päivään, tai muutenkaan olla lähellä. Greg ei saa esim. nostaa Jackiä syliin eikä antaa pusuja, ja joutuu nukkumaan vierashuoneessa. Kyse on kuulemma samasta säteilymäärästä, kuin mitä kuka tahansa saa pitkän lentomatkan aikana. Jäi vähän epäselväksi, miksei näitä varotoimia tarvita silloin? Sydänlääkärin pitäisi soittaa testin tuloksista loppuviikosta tai ensi viikon alussa.

Herätyskellon aloittamasta päivästä tuli loppujen lopuksi kuitenkin ihan kohtuullinen. Jackilläkin oli ollut niin mahtava päivä, ettei olisi halunnut hoidosta kotiin ollenkaan. Kunnes näki taskulampun. Lahjonta on helppoa.

Syksy alkaa

Greg on juuri lastaamassa lehmiä rekan kyytiin, ovat menossa valmiiksi kaupunkiin huomista karjahuutokauppaa varten. Jack on päiväunilla, nukahti suoraa päätä, vaikka miten valitteli, ettei nukuta yhtään. Nuha on alkanut viimein helpottaa.


Perjantaina päiväkodissa Jackillä oli noussut lievä lämpö, ja ajoittain "sattuu korvaan", mutta olemme arvelleet sen johtuvan lähinnä hampaiden puhkeamisesta. Jo olisi aikakin, poikaparka ei vieläkään ole päässyt kunnolla nauttimaan rapeiden ja kovien ruokien rouskuttelusta poskihampailla. Kysyin asiasta äiti-lapsi-kerhon sairaanhoitajalta, joka vain naurahti, että kyllä ne kaikki hampaat sieltä tulevat, sitten kun ovat tullakseen. Heather on monesti osoittanut osaamisensa siihen malliin, että nykyisin luotan hänen mielipiteeseensä enemmän kuin lääkärin. En siis aio miettiä Jackin hampaita sen enempää.


Perjantai oli virallisesti kesän viimeinen päivä. Täällä eivät vuodenajat erotu toisistaan niin selvästi, ja jostain syystä paikalliset ovat todenneet tarpeelliseksi asettaa tarkat aikarajat, niin että esim. syksy alkaa joka vuosi 1.3., säästä tai luonnon tilasta riippumatta. Perjantai oli ensimmäinen viileä päivä pitkään aikaan, ja minullakin oli pitkät housut jalassa koko päivän. Sellaiset ohuet puuvillaiset vain, mutta pitkät housut joka tapauksessa. Olen ollut pelkissä hellemekoissa niin monta kuukautta, että tuntui oudolta pitää mitään, missä on vyötärönauha. Enkä usko sen johtuneen vain vatsani koosta, vaan ihan pelkästään siitä, että vyötärön ympärillä ylipäänsä oli mitään. Ja kengätkin minulla oli jalassa aamulla. Varpaat eivät ole moiseen ahtauteen tottuneet, ja ahdistuivat melko pahasti moisesta vangitsemisesta. Tuli hirvittävä kiire kotiin pelastamaan jalkaparat klaustrofobia-kohtaukselta. Pitää ruveta vähitellen harjoittelemaan viileän kelin vaatetusta, ettei tule toista yhtä shokeeraavaa kokemusta...

Mukavaa, kun on viileämmät kelit tulossa. Kukkapenkit ja varsinkin kasvimaa ovat aivan surkeassa kunnossa, kun en auringon paahteessa ole oikein jaksanut kuopia niissä suuren vatsani kanssa. Kasvimaalla on tällä hetkellä ainoastaan muutamia tomaatteja ja kevätsipuleita kasvamassa. Niin ja tietysti rikkaruohoja. Alkaa olla kohta aika istuttaa talvisato, jos vain saan aikaiseksi. Ajattelin tehdä kakkospenkin laiskan emännän menetelmällä, kaivamatta. Siitäkin on niin monenlaisia mielipiteitä olemassa, että taidan vain valita jonkinlaisen keskitien. Sanomalehtiä pohjalle, ja sitten kerroksittain olkia, lantaa ja kompostimultaa. Ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla?

Kevätsipuleista muuten Joy-anoppi opetti, että kaupasta ostetuista nipuista leikataan juurien mukana tuuman verran myös vartta, jotka sitten painetaan multaan. Sillä ei ole mitään merkitystä, ovatko juuret pienen, kuivan ja kuolleen näköiset. Ne kasvattavat pian uudet varret, jotka ovat hieman paksumpia ja vahvemman makuisia kuin alkuperäiset, ja joista riittää sopan maustetta viikkokausiksi.

Annien vatsa on alkanut pullottamaan siihen malliin, että taitaa olla kili tai kaksi kohta tulossa. Annie on todella kaunis ja lempeäluonteinen vuohi-prinsessamme, joka sai nimensä siitä, että syntyi häidemme ensimmäisenä vuosipäivänä (anniversary). Annie taitaa muuten olla vuohista ainoa, joka ei ole koskaan ollut tuhma.

Puhuin Kaarinan kanssa puhelimessa, ja yllätyin miten nopeasti aika on kulunut. Ovat Ilman kanssa lähdössä takaisin Suomeen jo 9 päivän kuluttua. Nyt alkaa vain olla kiire puhua puhelimessa, sillä halpa puhelinkorttini on ilmeisesti halpa käyttää ainoastaan Kiinan-puheluihin, ja sillä on jäljellä vielä yli 500 minuuttia! Toivottavasti Kaarinalla ei ole kovasti kiireitä iltaisin, jotta ehtii istua puhelimessa... Kaarinan Kiinanmatkasta kiinnostuneille lisätietoja löytyy tästä.

Laurin lirviö

Keskiviikkona oli juhlapäivä, Jack oli nukkunut päiväunet hoidossa! Eli ilta ei mennyt valitteluksi kenenkään puolelta. Tai ei olisi mennyt, ellei Jackin nenä olisi vuotanut niin hurjaa vauhtia. Seuraava yö menikin sitten nenää niistäessä ja tyynyliinan päällistä vaihtaessa. (Ja sitäkin seuraava yö.) Eilinen siis kului unenhorteessa kaikkien osalta, oikea laiskottelupäivä piirrettyjä tuijottaen ja hiljaisia leikkejä leikkien. Greg kävi tekemässä jotain töitäkin, mutten oikein jaksanut kiinnittää huomiota siihen, että mitä töitä.

Jackin koiranpentu Lauri on kärsimässä rangaistustaan, traktorivajan kupeessa tiukasti lieassa kiinni. Oli saanut yhden kanoista hampaisiinsa, ja jäi hölmöläinen kiinni itse teosta. Tämä taisi olla kyllä jo toinen kohtalonsa tavannut kana, mutta ensimmäisellä kerralla ei ollut todisteita syyllisestä. Toivottavasti Lauri nyt osaa ottaa opikseen, eikä ole vielä kunnolla päässyt tuoreen kanan makuun. Greg kyllä väittää, että yleensä jos koira kerran ihastuu kananjahtaamiseen, se tulee olemaan kanantappaja koko loppuelämänsä, eikä sellaisia meille huolita. Asia olisi tietysti yksinkertaisempi hoitaa, jollei Jack olisi jo niin kiintynyt Lauriin... Minusta on tainnut tulla oikea maalais-akka, mikäli edellinen lause lasketaan merkitykelliseksi.

Tänään kaupungilla käydessä kuljimme kebab-ravintolan ohi, jossa Chatham oli juuri saanut lastin tuoreita libanonilaisia pita-leipiä varastoonsa. Ostimme heti pari isoa pakettia, paljon parempia ja halvempia kuin supermarketissa myytävät. Chatham nauroi koko ajatukselle, nehän myyvät siellä australialaisten tekemää leipää, eihän sellaista kannata ostaa. Pitan tuoksu oli täsmälleen sama kuin Kyproksella silloin aikanaan, kun aamuhämärissä töihin kävellessä pysähdyin leipomon kohdalle ostamaan jokapäiväisen leipäni. Nämä libanonilaiset tosin ovat suurempia ja paperinohuita, sellaisia joista saa ihania "tortilloja". Ja tietysti sipsejä, suolaiset pikkupurtavat kun ovat tämänhetkisen elämäni pääosassa. Näitä pitää saada tänä iltana

• Leikkaa pitat sopivan kokoisiksi kolmioiksi, levitä pellille, ruiskuta/sivele päälle (oliivi)öljyä ja ripottele suolaa. Paista uunissa (mikä vain lämpötila käy) pikaisesti, niin että saavat vain vähän lisäväriä, ja kuivuvat rapeiksi. Kuivuminen jatkuu tietysti vielä jälkeenkin päin. Ja suolan lisäksi voi käyttää myös mausteita.
  

Ulkoa kantautui juuri veden loiskeen ääntä, ja ryntäsin heti katsomaan, mistä se oikein tulee, se kun ei ole ihan jokapäiväinen ääni täällä. Blueó (hevonen) on patoaltaassa vatsaansa myöten, ja potkii ja roiskii nyt siellä, vähän ihmeissään, mutta selvästi nauttien. Nick seisoo rannalla ja päristelee, ei taida uskaltaa mukaan leikkimään?

Nyt taitaa olla aika nousta taas ylös nojatuolista ja ruveta tekemään jotakin hyödyllistä. Greg osti aikaisemmin laatikollisen ihania mangoja, mutta nyt alkaa näyttämään siltä, ettemme ehdi syömään niitä, ennen kuin menevät ylikypsiksi. Yritän laittaa niistä hilloa, tai ehkä osan vain kiehautan ja laitan pakkaseen. Saa nähdä miten onnistuu, Jackin nenän-niistojen ja -rasvauksen lomassa.

Maatalon emäntä

Jack on tänään päivähoidossa, ja nyt on siis viimein mahdollisuus tehdä rästiin jääneitä hommia. Tarkoituksena oli ensimmäiseksi lyhentää ja päärmätä olohuoneen verhot, mutta jostain syystä se taitaa kyllä jäädä listan viimeiseksi. Johtuneeko siitä, että ompeleminen ei ole kivaa?

Pakastimen sain onneksi sulatettua, eli nyt sinne mahtuu muutakin kuin jäätä. Ja keittiön lattia tuli samantien taas pestyä, kun sulamisvedet pääsivät vähän valumaan...

Kokeilin muunnella juustokeksien reseptiä. Täysjyväjauhoja eikä tavallisia, ja juustoraasteen sijasta levitettävää juustoa ja paistettua pekoni- ja sipulisilppua. Tällä kertaa en lisännyt siemeniä, oliiveja, mausteita enkä yrttejä. Ja hyvää tuli silti! Greg tuli sisään jäähdyttelemään töiden lomassa, ja sain olla silmä tarkkana, etteivät kaikki keksit olisi hävinneet saman tien.

Alkuperäinen ohje

Juustokeksit (n.40 kpl)
3 dl jauhoja
½ tl suolaa
50 g margariinia
3/4 dl vettä
150 g juustoraastetta
unikonsiemeniä

Sekoita jauhot ja suola. Nypi rasva joukkoon ryynimäiseksi. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Kaaviloi taikina n. 3 millin paksuiseksi levyksi. Leikkaa se tuuman levyisiksi nauhoiksi. Päällystä nauhat juustoraasteella ja leikkaa vinoneliöiksi. Ripottele pinnalle unikonsiemeniä. Nosta keksit leivinpaperille ja paista 225 asteessa n. 7-8 minuuttia.
Parhaimmillaan ne ovat rapeina ja kuivina, säilyvät leivinliinaan käärittynä huoneenlämmössä useita päiviä, varsinkin jos ne saa piilotettua miesväeltä. (Pitääpä miettiä, pitäisikö nämä pekoni-kokeilut kuitenkin säilyttää
jääkaapissa.)
Itselleni ne ovat olleet varsinainen pelastus, kun iltaisin tulee himo saada jotakin pientä ja suolaista, ja käteviä ne ovat myös kun Jack päiväunien jälkeen haluaa pienen välipalan.

Kirjoitin tänään vastausta Johkun meiliin, ja siinä selvittelin samalla omia ajatuksiani. Kerroin, että olen lähipäivinä ruvennut huolestumaan, että mitä jos en osaakaan olla uuden vauvan kanssa. Jack on aina ollut vahva, terve ja helppo lapsi, mutta entä jos tämä uusi tulokas onkin täysin erilainen? Osaanko muuntaa omaa käyttäytymistäni sen mukaan, vai yritänkö väkisin kohdella molempia samalla tavalla? Lisäksi Jackin vauva-ajoista on jo sen verran aikaa, että ehkä onkin vaikea muistaa, ettei vastasyntynyttä voikaan riepotella yhtä ronskisti kuin 2-vuotiasta. Sitten muistin, että Jackiä odottaessa mielessäni pyöri lähes samoja kysymyksiä. Minulla ei ollut lainkaan kokemusta ihmis-vauvoista, vaan pelkästään eläin-vauvoista. Mitä jos unohtaisin, että eivät ihmis-vauvat osaakaan tipahtaa jaloilleen, eivätkä ne vaistonvaraisesti tiedä, mitä voi syödä ja mitä ei. Jackin synnyttyä nuo kysymykset tietysti haihtuivat taivaan tuuliin, sillä eihän se ollutkaan yhtään sama asia kuin kissanpentu!
Heti helpotti, kun tuon muistin. Kiitos Johkulle peilailemisista.

Bloggauksen harjoittelua

Kaarinan ohjeiden mukaisesti uskaltauduin kokeilemaan blogin tekemistä, ja pienten alkuvaikeuksien ja monien kokeiluyritysten jälkeen alan vihdoin ymmärtää mitä pieni läppäriparkani yrittää minulle selittää. Onneksi Sakke oli valinnut kärsivällisen laitteen.

Aamupäivä meni tiskatessa, imuroidessa ja lattioita pyyhkiessä. Jack oli kovasti apuna ja nosteli sohvatyynyjä, jotta pääsin niiden alla lymyilevien leivänmurusten kimppuun, ja odotteli sitten kärsivällisesti, että olisi hänen vuoronsa pestä kylppärin ja vierashuoneen lattiat.

Nyt Jack on päiväunilla ja Greg taas ulkona, tarkistamassa karjan juottoaltaita ja mäen vesitankkia. Nautin hiljaisuudesta. Ulkona on hiostavan kuuma, joten pyykit kuivuvat tunnissa narulla. Täällä sisällä on mukavan viileää ja ilmastointi hyrisee täysillä. Teekuppi on jo tyhjä. Tekisi mieli kahvia, mutta olen jo juonut yhden kupillisen tänään, enkä salli itselleni kuin yhden päivässä.

Vatsassa potkii ja möyrii, samoin kuin viime yönä. Olo alkaa olla jo varsin pönäkkä, vaikka on menossa vasta 31. viikko. Varsinkin öisin on ollut vaikeaa löytää mukavaa asentoa, ja jalat usein särkevät ja kramppaavat. Silloin ei auta muu kuin nousta ylös ja jumpata ja venytellä vähän, silmät edelleen kiinni, ja laatikostosta kiinni pitäen, jotten unenpöpperössä kaatuisi. On tuo kropan painopistekin siirtynyt sen verran, ettei tasapainoon ole oikein luottamista. (Greg hankki suihkuunkin liukastumisen-esto-alustan, ja tunsin itseni aika vanhaksi ja kömpelöksi.)


Myöhemmin, paljon myöhemmin.
No niinhän siinä sitten kävi, että kun suljin blogin ja yritin mennä takaisin muokkaamaan sitä, typerä kone väitti, ettei minua ole olemassa. Kesti sitten hetkisen, ennen kuin suostui myöntämään olleensa väärässä. Nyt on olo kuin voittajalla taas, ja onnistuin siirtämään ultraäänikuvankin oikealle paikalleen. Taitaa olla aika lähetellä kehumeilejä perheelle ja muille mahdollisesti kiinnostuneille, jotta osaavat tulla tänne ihailemaan.