Laurin lirviö

Keskiviikkona oli juhlapäivä, Jack oli nukkunut päiväunet hoidossa! Eli ilta ei mennyt valitteluksi kenenkään puolelta. Tai ei olisi mennyt, ellei Jackin nenä olisi vuotanut niin hurjaa vauhtia. Seuraava yö menikin sitten nenää niistäessä ja tyynyliinan päällistä vaihtaessa. (Ja sitäkin seuraava yö.) Eilinen siis kului unenhorteessa kaikkien osalta, oikea laiskottelupäivä piirrettyjä tuijottaen ja hiljaisia leikkejä leikkien. Greg kävi tekemässä jotain töitäkin, mutten oikein jaksanut kiinnittää huomiota siihen, että mitä töitä.

Jackin koiranpentu Lauri on kärsimässä rangaistustaan, traktorivajan kupeessa tiukasti lieassa kiinni. Oli saanut yhden kanoista hampaisiinsa, ja jäi hölmöläinen kiinni itse teosta. Tämä taisi olla kyllä jo toinen kohtalonsa tavannut kana, mutta ensimmäisellä kerralla ei ollut todisteita syyllisestä. Toivottavasti Lauri nyt osaa ottaa opikseen, eikä ole vielä kunnolla päässyt tuoreen kanan makuun. Greg kyllä väittää, että yleensä jos koira kerran ihastuu kananjahtaamiseen, se tulee olemaan kanantappaja koko loppuelämänsä, eikä sellaisia meille huolita. Asia olisi tietysti yksinkertaisempi hoitaa, jollei Jack olisi jo niin kiintynyt Lauriin... Minusta on tainnut tulla oikea maalais-akka, mikäli edellinen lause lasketaan merkitykelliseksi.

Tänään kaupungilla käydessä kuljimme kebab-ravintolan ohi, jossa Chatham oli juuri saanut lastin tuoreita libanonilaisia pita-leipiä varastoonsa. Ostimme heti pari isoa pakettia, paljon parempia ja halvempia kuin supermarketissa myytävät. Chatham nauroi koko ajatukselle, nehän myyvät siellä australialaisten tekemää leipää, eihän sellaista kannata ostaa. Pitan tuoksu oli täsmälleen sama kuin Kyproksella silloin aikanaan, kun aamuhämärissä töihin kävellessä pysähdyin leipomon kohdalle ostamaan jokapäiväisen leipäni. Nämä libanonilaiset tosin ovat suurempia ja paperinohuita, sellaisia joista saa ihania "tortilloja". Ja tietysti sipsejä, suolaiset pikkupurtavat kun ovat tämänhetkisen elämäni pääosassa. Näitä pitää saada tänä iltana

• Leikkaa pitat sopivan kokoisiksi kolmioiksi, levitä pellille, ruiskuta/sivele päälle (oliivi)öljyä ja ripottele suolaa. Paista uunissa (mikä vain lämpötila käy) pikaisesti, niin että saavat vain vähän lisäväriä, ja kuivuvat rapeiksi. Kuivuminen jatkuu tietysti vielä jälkeenkin päin. Ja suolan lisäksi voi käyttää myös mausteita.
  

Ulkoa kantautui juuri veden loiskeen ääntä, ja ryntäsin heti katsomaan, mistä se oikein tulee, se kun ei ole ihan jokapäiväinen ääni täällä. Blueó (hevonen) on patoaltaassa vatsaansa myöten, ja potkii ja roiskii nyt siellä, vähän ihmeissään, mutta selvästi nauttien. Nick seisoo rannalla ja päristelee, ei taida uskaltaa mukaan leikkimään?

Nyt taitaa olla aika nousta taas ylös nojatuolista ja ruveta tekemään jotakin hyödyllistä. Greg osti aikaisemmin laatikollisen ihania mangoja, mutta nyt alkaa näyttämään siltä, ettemme ehdi syömään niitä, ennen kuin menevät ylikypsiksi. Yritän laittaa niistä hilloa, tai ehkä osan vain kiehautan ja laitan pakkaseen. Saa nähdä miten onnistuu, Jackin nenän-niistojen ja -rasvauksen lomassa.

Maatalon emäntä

Jack on tänään päivähoidossa, ja nyt on siis viimein mahdollisuus tehdä rästiin jääneitä hommia. Tarkoituksena oli ensimmäiseksi lyhentää ja päärmätä olohuoneen verhot, mutta jostain syystä se taitaa kyllä jäädä listan viimeiseksi. Johtuneeko siitä, että ompeleminen ei ole kivaa?

Pakastimen sain onneksi sulatettua, eli nyt sinne mahtuu muutakin kuin jäätä. Ja keittiön lattia tuli samantien taas pestyä, kun sulamisvedet pääsivät vähän valumaan...

Kokeilin muunnella juustokeksien reseptiä. Täysjyväjauhoja eikä tavallisia, ja juustoraasteen sijasta levitettävää juustoa ja paistettua pekoni- ja sipulisilppua. Tällä kertaa en lisännyt siemeniä, oliiveja, mausteita enkä yrttejä. Ja hyvää tuli silti! Greg tuli sisään jäähdyttelemään töiden lomassa, ja sain olla silmä tarkkana, etteivät kaikki keksit olisi hävinneet saman tien.

Alkuperäinen ohje

Juustokeksit (n.40 kpl)
3 dl jauhoja
½ tl suolaa
50 g margariinia
3/4 dl vettä
150 g juustoraastetta
unikonsiemeniä

Sekoita jauhot ja suola. Nypi rasva joukkoon ryynimäiseksi. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Kaaviloi taikina n. 3 millin paksuiseksi levyksi. Leikkaa se tuuman levyisiksi nauhoiksi. Päällystä nauhat juustoraasteella ja leikkaa vinoneliöiksi. Ripottele pinnalle unikonsiemeniä. Nosta keksit leivinpaperille ja paista 225 asteessa n. 7-8 minuuttia.
Parhaimmillaan ne ovat rapeina ja kuivina, säilyvät leivinliinaan käärittynä huoneenlämmössä useita päiviä, varsinkin jos ne saa piilotettua miesväeltä. (Pitääpä miettiä, pitäisikö nämä pekoni-kokeilut kuitenkin säilyttää
jääkaapissa.)
Itselleni ne ovat olleet varsinainen pelastus, kun iltaisin tulee himo saada jotakin pientä ja suolaista, ja käteviä ne ovat myös kun Jack päiväunien jälkeen haluaa pienen välipalan.

Kirjoitin tänään vastausta Johkun meiliin, ja siinä selvittelin samalla omia ajatuksiani. Kerroin, että olen lähipäivinä ruvennut huolestumaan, että mitä jos en osaakaan olla uuden vauvan kanssa. Jack on aina ollut vahva, terve ja helppo lapsi, mutta entä jos tämä uusi tulokas onkin täysin erilainen? Osaanko muuntaa omaa käyttäytymistäni sen mukaan, vai yritänkö väkisin kohdella molempia samalla tavalla? Lisäksi Jackin vauva-ajoista on jo sen verran aikaa, että ehkä onkin vaikea muistaa, ettei vastasyntynyttä voikaan riepotella yhtä ronskisti kuin 2-vuotiasta. Sitten muistin, että Jackiä odottaessa mielessäni pyöri lähes samoja kysymyksiä. Minulla ei ollut lainkaan kokemusta ihmis-vauvoista, vaan pelkästään eläin-vauvoista. Mitä jos unohtaisin, että eivät ihmis-vauvat osaakaan tipahtaa jaloilleen, eivätkä ne vaistonvaraisesti tiedä, mitä voi syödä ja mitä ei. Jackin synnyttyä nuo kysymykset tietysti haihtuivat taivaan tuuliin, sillä eihän se ollutkaan yhtään sama asia kuin kissanpentu!
Heti helpotti, kun tuon muistin. Kiitos Johkulle peilailemisista.

Bloggauksen harjoittelua

Kaarinan ohjeiden mukaisesti uskaltauduin kokeilemaan blogin tekemistä, ja pienten alkuvaikeuksien ja monien kokeiluyritysten jälkeen alan vihdoin ymmärtää mitä pieni läppäriparkani yrittää minulle selittää. Onneksi Sakke oli valinnut kärsivällisen laitteen.

Aamupäivä meni tiskatessa, imuroidessa ja lattioita pyyhkiessä. Jack oli kovasti apuna ja nosteli sohvatyynyjä, jotta pääsin niiden alla lymyilevien leivänmurusten kimppuun, ja odotteli sitten kärsivällisesti, että olisi hänen vuoronsa pestä kylppärin ja vierashuoneen lattiat.

Nyt Jack on päiväunilla ja Greg taas ulkona, tarkistamassa karjan juottoaltaita ja mäen vesitankkia. Nautin hiljaisuudesta. Ulkona on hiostavan kuuma, joten pyykit kuivuvat tunnissa narulla. Täällä sisällä on mukavan viileää ja ilmastointi hyrisee täysillä. Teekuppi on jo tyhjä. Tekisi mieli kahvia, mutta olen jo juonut yhden kupillisen tänään, enkä salli itselleni kuin yhden päivässä.

Vatsassa potkii ja möyrii, samoin kuin viime yönä. Olo alkaa olla jo varsin pönäkkä, vaikka on menossa vasta 31. viikko. Varsinkin öisin on ollut vaikeaa löytää mukavaa asentoa, ja jalat usein särkevät ja kramppaavat. Silloin ei auta muu kuin nousta ylös ja jumpata ja venytellä vähän, silmät edelleen kiinni, ja laatikostosta kiinni pitäen, jotten unenpöpperössä kaatuisi. On tuo kropan painopistekin siirtynyt sen verran, ettei tasapainoon ole oikein luottamista. (Greg hankki suihkuunkin liukastumisen-esto-alustan, ja tunsin itseni aika vanhaksi ja kömpelöksi.)


Myöhemmin, paljon myöhemmin.
No niinhän siinä sitten kävi, että kun suljin blogin ja yritin mennä takaisin muokkaamaan sitä, typerä kone väitti, ettei minua ole olemassa. Kesti sitten hetkisen, ennen kuin suostui myöntämään olleensa väärässä. Nyt on olo kuin voittajalla taas, ja onnistuin siirtämään ultraäänikuvankin oikealle paikalleen. Taitaa olla aika lähetellä kehumeilejä perheelle ja muille mahdollisesti kiinnostuneille, jotta osaavat tulla tänne ihailemaan.