Pelottavia tilanteita

Jack on ollut varsinainen erikeepperi jo kolme päivää. Mitään ei voi tehdä ilman äitiä, eikä ainakaan silloin, jos äiti ei ole näköetäisyydellä. Parasta olisi, jos voisi olla sylissä täysin tauotta tai vähintäänkin roikkua jalassa kiinni. Olisikohan niin, että hän on nyt ymmärtänyt, että äidin vatsasta on tulossa vauva, ja että se tulee muuttamaan asioita pienen miehen maailmassa?

Eilen hoitoon mennessä hän ilmoitti, ettei halua mennä ollenkaan, eikä olisi päästänyt minua lähtemään. Itsellänikin oli kyynelet silmissä, kun ajoin pois, ja Jack kurotteli perääni portilta hoitotädin sylistä täyttä kurkkua karjuen ja itkien. Kauhistuttava kokemus! Olinkin ihmetellyt, miten meillä oli käynyt niin hyvä onni, että poika oli alusta asti sopeutunut niin hienosti uuteen hoitopaikkaansa. Olihan meitä kyllä varoiteltu, että joskus hyvän alun jälkeen saattaa tulla aikamoista takapakkia, mutta luulin sen uhan jo olleen takanapäin, onhan tässä jo mennyt pari kuukautta hyvin. Kauhulla nyt odotan perjantai-aamua, josko tuo reaktio taas toistuu vai ei. Kyllä käy sääliksi niitä äitejä, joille moinen kohtaus on jokapäiväistä elämää. Toivottavasti se ei tule olemaan minunkin kohtaloni. Suunnittelin jo vähän salaa, että ehkäpä Greg haluaa viedä Jackin hoitoon ensi kerralla. En ole varma, miten hyvin kestäisin taas jättää perääni itkevän lapsen. Tätä se kai sitten on, seuraavat 15-50 vuotta, hammasta purren ja reipasta esittäen tehdä vaikeita päätöksiä lapsen parhaaksi, ja epätoivoisesti yrittää perustella niitä sekä hänelle että itselle.

Ajattelin käydä postissa ja kaupassa, ja soittaa sitten hoitoon ja tiedustella, onko Jack rauhoittunut, vai pitääkö hakea kotiin. Onneksi Greg juuri silloin soitti, ja sai minut rauhoittumaan, en olekaan maailman julmin äiti. Lupasi soittaa hoitoon itse ja ilmoittaa sitten minulle, miten siellä sujuu. Hetken kuluttua siis kuulin, ettei Jackillä ollut mitään hätää, juokenteli kuulemma ihan tyytyväisen pitkin pihaa ja leikki muiden lasten kanssa. Jep jep. Jonkinmoista huonoa omaatuntua potien ostin kuitenkin Jackille hyvittelylahjan, hänen ensimmäisen kylpysienensä.

Illalla kylvyssä sieni osoittautui varsinaiseksi ilonaiheeksi meille molemmille, sillä voi tehdä vaikka mitä, se on vene ja poiju ja saari ja ihan mitä vain, ja se tuntuu mukavalta kun siitä puristelee kuplaista vettä vatsan päälle. Nukkumaan mennessä ulkona oli kuitenkin noussut myrskytuuli, joka aiheutti kaikenlaisia outoja pelottavia ääniä, eikä uni meinannut tulla millään. Juttelimme siis tuulesta, ja kaikesta siitä mitä tuuli voi tehdä, pitää hyttyset poissa kissanpentujen kimpusta, pyörittää tuulimyllyjä, lennättää leijaa ja antaa hurjaa vauhtia purjeveneille. Lupasin, että sitten kun ollaan nukuttu, voidaan tehdä tuulimylly. Ja sitten kun päästään Suomeen käymään, voidaan luultavasti mennä retkelle purjeveneen kyydissä. (Tämä oli niin mahtavan ihastuttava ajatus, että sai Jackin purskahtamaan raikuvaan nauruun. Tiedoksi vain tulevalle kapteenillemme, isälle tai Sakelle, palveluksianne jo odotetaan.)

Tänä aamuna olemme siis askarrelleet tuulimyllyn propelleja, ja Daddy laittoi leijaankin uuden hienon häntänauhan. Jack on nyt päiväunilla, mutta leija lentää edelleen, aidanpylvääseen sidottuna.