Jack on tänään päivähoidossa, ja nyt on siis viimein mahdollisuus tehdä rästiin jääneitä hommia. Tarkoituksena oli ensimmäiseksi lyhentää ja päärmätä olohuoneen verhot, mutta jostain syystä se taitaa kyllä jäädä listan viimeiseksi. Johtuneeko siitä, että ompeleminen ei ole kivaa?
Pakastimen sain onneksi sulatettua, eli nyt sinne mahtuu muutakin kuin jäätä. Ja keittiön lattia tuli samantien taas pestyä, kun sulamisvedet pääsivät vähän valumaan...
Kokeilin muunnella juustokeksien reseptiä. Täysjyväjauhoja eikä tavallisia, ja juustoraasteen sijasta levitettävää juustoa ja paistettua pekoni- ja sipulisilppua. Tällä kertaa en lisännyt siemeniä, oliiveja, mausteita enkä yrttejä. Ja hyvää tuli silti! Greg tuli sisään jäähdyttelemään töiden lomassa, ja sain olla silmä tarkkana, etteivät kaikki keksit olisi hävinneet saman tien.
Alkuperäinen ohje
Juustokeksit (n.40 kpl)
3 dl jauhoja
½ tl suolaa
50 g margariinia
3/4 dl vettä
150 g juustoraastetta
unikonsiemeniä
Sekoita jauhot ja suola. Nypi rasva joukkoon ryynimäiseksi. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Kaaviloi taikina n. 3 millin paksuiseksi levyksi. Leikkaa se tuuman levyisiksi nauhoiksi. Päällystä nauhat juustoraasteella ja leikkaa vinoneliöiksi. Ripottele pinnalle unikonsiemeniä. Nosta keksit leivinpaperille ja paista 225 asteessa n. 7-8 minuuttia.
Parhaimmillaan ne ovat rapeina ja kuivina, säilyvät leivinliinaan käärittynä huoneenlämmössä useita päiviä, varsinkin jos ne saa piilotettua miesväeltä. (Pitääpä miettiä, pitäisikö nämä pekoni-kokeilut kuitenkin säilyttää
jääkaapissa.)
Itselleni ne ovat olleet varsinainen pelastus, kun iltaisin tulee himo saada jotakin pientä ja suolaista, ja käteviä ne ovat myös kun Jack päiväunien jälkeen haluaa pienen välipalan.
Kirjoitin tänään vastausta Johkun meiliin, ja siinä selvittelin samalla omia ajatuksiani. Kerroin, että olen lähipäivinä ruvennut huolestumaan, että mitä jos en osaakaan olla uuden vauvan kanssa. Jack on aina ollut vahva, terve ja helppo lapsi, mutta entä jos tämä uusi tulokas onkin täysin erilainen? Osaanko muuntaa omaa käyttäytymistäni sen mukaan, vai yritänkö väkisin kohdella molempia samalla tavalla? Lisäksi Jackin vauva-ajoista on jo sen verran aikaa, että ehkä onkin vaikea muistaa, ettei vastasyntynyttä voikaan riepotella yhtä ronskisti kuin 2-vuotiasta. Sitten muistin, että Jackiä odottaessa mielessäni pyöri lähes samoja kysymyksiä. Minulla ei ollut lainkaan kokemusta ihmis-vauvoista, vaan pelkästään eläin-vauvoista. Mitä jos unohtaisin, että eivät ihmis-vauvat osaakaan tipahtaa jaloilleen, eivätkä ne vaistonvaraisesti tiedä, mitä voi syödä ja mitä ei. Jackin synnyttyä nuo kysymykset tietysti haihtuivat taivaan tuuliin, sillä eihän se ollutkaan yhtään sama asia kuin kissanpentu!
Heti helpotti, kun tuon muistin. Kiitos Johkulle peilailemisista.
No comments:
Post a Comment